Yle: Yksi mittari ei riitä kertomaan julkisen talouden kokoa

Yle:

Suomen julkisen sektorin kokoa on alkuvuodesta päivitelty maan johtoa myöten. Yksi mittari ei kuitenkaan riitä kertomaan, miten iso Suomen julkinen talous on – tai onko se paisunut kestämättömän suureksi. 

[…] Yksinkertaisin mittari julkisen sektorin koon selvittämiseksi lienee kuitenkin työntekijöiden määrän tarkastelu. Vuonna 2012 Suomessa 24,3 prosenttia kaikista työllisistä oli julkisen sektorin palveluksessa. 

Kunnille on tullut lisää tehtäviä esimerkiksi koulutuksessa ja terveydenhuollossa, mikä on kasvattanut julkisen sektorin työntekijöiden määrää 1970-luvulta tähän päivään. Suurimmillaan suhdeluku kävi kuitenkin lamavuonna 1994, jolloin julkinen sektori työllisti Suomessa 26,9 prosenttia kaikista työllisistä. Viime vuosina luvussa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Lue myös:

Miksi valtiot ovat nyt velkakriisissä?

Krugman: Hyvinvointivaltiota tulisi suojella leikkauksia vastaan

Kokonaisveroaste laskenut Suomessa

Miksi valtiot ovat nyt velkakriisissä?

Helsingin Sanomat:

Suomessa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että pidemmän päälle velkaantuminen ei saa jatkua nykytasolla. Muuten voisi pahimmillaan käydä kuin Kreikalle, jolle rahoittajat eivät enää halunneet antaa uutta lainaa. 

Suomi saa nyt lainaa pienellä korolla. Budjetin menopuolelta käy kuitenkin ilmi, että jo nykyisen valtionvelan korkomenoilla maksaisi kaksi kertaa esimerkiksi oikeusministeriön hallinnonalan kustannukset. 

Velkaantumisen hillitsemisen keinoista yksimielisyyttä on vähemmän. Joidenkin mielestä jopa kovempikin velkaantuminen olisi jonkin aikaa perusteltua talouden elvyttämiseksi.

Aiempina vuosikymmeninä Suomen talouden menestyksen tilaa arvioitiin pitkälti työllisyysluvuilla. Työttömyyden lisääntymistä pidettiin hälyttävänä, ja hyvästä syystä. Työttömyys aiheuttaa usein erittäin hankalan elämänvaiheen, koska se sisältää voimakasta epävarmuutta. Pahimmillaan työttömyys johtaa epätoivoon ja elämä voi suistua raiteiltaan. Työpaikan menetys onkin Suomessa yleinen syy köyhyyteen putoamisessa. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi työttömyys on erittäin haitallista talouden tehokkuuden kannalta. Työttömyyden ollessa suurta haaskataan valtavasti resursseja.

Katse julkista velkaa kohti

Vuonna 2007 Yhdysvalloista alkaneen talouskriisin jälkeen talousuutisoinnissa ja myös yhteiskunnallisessa keskustelussa on painotettu erityisesti valtioiden velkaa. Vaikka monien toimivina pidettyjen talouksien historiassa velkaa on ollut merkittävästi nykyistä enemmän, on valtioiden velkaantumisesta nostettu vuoden 2008 jälkeen yksi keskeinen nykytalouksia vaivaava ongelma. Samaan aikaan esimerkiksi työttömyyslukujen tarkastelu on jäänyt selvästi taka-alalle, ja tietylle tasolle asettuvaa työttömyyttä pidetäänkin nykyään jopa luonnollisena ilmiönä.

Valtioiden velkataakkoihin keskittymisen rinnalla on alkanut myös esiintyä entistä voimakkaampia puheenvuoroja julkisen sektorin menojen karsimisesta. Talouden ongelmiin on alettu esittää lukuisilta asiantuntijatahoilta yksinkertaista ratkaisua: julkisten menojen leikkaamista.

Onkin syytä kiinnittää huomiota useampaan seikkaan. Miksi valtiot ovat yhtäkkiä velkaantuneet niin voimakkaasti? Minkälaista säästämistä julkisten menojen leikkaaminen on? Ja kenen taskusta säästetään, kun karsitaan julkisista palveluista?

Velkapiikin taustalla pankkikriisit & taantuma

Vuoden 2007 finanssikriisi, sen rantautuminen Eurooppaan vuonna 2008 ja sitä seurannut eurokriisi muuttivat valtioiden velkatilannetta nopeasti. Kriisin alussa Euroopan maiden keskimääräinen velkamäärä oli 70 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun vuoden 2012 loppuun mennessä se oli kivunnut jo 90 prosenttiin.

Vain Kreikan tapauksessa voidaan perustellusti todeta, että velkaantuminen on ollut jo ennen tätä selvästi holtitonta ja johtunut suurilta osin julkisen sektorin toiminnasta. Sama ei kuitenkaan päde muihin Euroopan maihin – ovat ne sitten akuutteja kriisimaita, tai kriisistä tähän asti paremmin selvinneitä. Esimerkiksi Irlannin ja Espanjan kansantalouksien huomattavat vaikeudet sälytettiin nopeasti julkisen sektorin tuhlailun syyksi. Väite ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua, sillä maat olivat velanhoitonsa suhteen EU:n mallioppilaita – ennen kriisiä (vuonna 2007) Irlannin velka oli 12 % BKT:sta ja Espanjan 27 % BKT:sta. Vakavaraisena juhlitun Saksan velka oli samalla hetkellä 50% BKT:sta.

Varsinainen syy valtioiden velkataakkojen suurenemiseen on yksityisen sektorin aiheuttamat kriisit, jotka käynnistivät tämän prosessin. Esimerkiksi Irlannissa ja Espanjassa puhkesi asuntomarkkinakupla, joka oli paisunut pankkien varomattoman lainanannon seurauksena. Pankkien pelastamisen yhteydessä valtio otti pankkien tappiot hoitaakseen.

Sama kaava onkin toistunut useampaan otteeseen. Rahoituslaitosten kaatuessa ensin Yhdysvalloissa ja sen jälkeen Euroopassa, erimuotoiset pelastustoimet ovat siirtäneet valtavan mittaluokan tappioita pankeilta valtioiden vastuulle. Arviointitavasta riippuen, globaalin pankkijärjestelmän pelastaminen on tullut maksamaan 3000–13000 miljardia dollaria, ja suurin osa tästä kustannuksesta on siirretty valtioiden maksettavaksi. Tämän lisäksi valtioiden verotulot ovat heikenneet selvästi, koska kansantaloudet ovat joutuneet kriisin seurauksena taantumaan.

Pienituloiset joutuvat maksajiksi

Kun valtio leikkaa menojaan, suurimmat menetykset kohdistuvat julkisia palveluja eniten käyttäviin ihmisiin. Eniten julkisia palveluja hyödyntävät tunnetusti pienituloiset, koska heillä ei ole varaa shoppailla yksityiseltä sektorilta.

Vähiten leikkauspolitiikka koskettaa varakkaita, koska he käyttävät julkisia palveluita puolestaan vähiten. Heillä on myös parempi puskuri menetyksiin varallisuutensa ansiosta, joten mahdolliset menetykset eivät vaikuta arkielämän perustarpeiden tyydyttämiseen.

Väärinymmärtäminen voi johtaa hyvinvoinnin rapautumiseen

Valtioiden velkaantumisen syitä tulisi nostaa esiin julkisessa keskustelussa nykyistä paremmin. Muuten on vaarana, että talouspoliittiset päätökset tehdään yksisilmäisesti liiallisen valtion velkaantumisen pelossa. On myös haitallista syyttää yleishyödyllisiä palveluita ja hyvinvointirakenteita nykyisen velkakriisin aiheuttamisesta, sillä tämä virheellinen uskomus johtaa helposti tarpeettomaan hyvinvoinnin rapauttamiseen ja eriarvoisuuden kasvuun.

Lue myös:

Espanjan talousongelmien taustalla yksityisen sektorin virheet
Mikä aiheutti vuoden 2008 finanssiromahduksen?
Lisää leikkauspolitiikasta

Espanjan talousongelmien taustalla yksityisen sektorin virheet

Helsingin Sanomat: 

Talouskriisi on kurittanut Espanjaa jo viiden vuoden ajan. Ongelmat maassa alkoivat vuonna 2008, kun maailmantalous alkoi yskähdellä Yhdysvaltain finanssikriisin vanavedessä. 

Espanjaan oli kehkeytynyt löysän rahan vuosina asunto- ja luottokupla, joka puhkesi kohtalokkain seurauksin. Asuntojen hinnat romahtivat, pankit ajautuvat vaikeuksiin kun kansalaiset eivät pystyneet maksamaan usein löysin perustein myönnettyjä luottojaan takaisin ja työttömyys alkoi nousta.

Euroopan talouskriisiä käsittelevässä keskustelussa puhutaan paljon Kreikasta, mutta huomattavan vähän muista kriisimaista. Erikoista tässä on se, että Kreikka on äärimmäinen poikkeustapaus verrattuna kaikkiin muihin kriisimaihin – Kreikan kohdalla on nimittäin perusteltua kritisoida julkisten menojen tarpeetonta kasvua. Kaikkien muiden maiden kohdalla velkakriisin todellinen syy löytyy yksityisen sektorin valtavista virheistä.

Espanjan esimerkki on kuvaava. Maassa kehittyi valtava asuntomarkkinakupla, jota ryyditti pankkien holtiton lainananto. Kun korttitalo romahti, kustannukset siirrettiin valtion maksettavaksi. Espanja on Kreikkaa kuvaavampi esimerkki siitä dynamiikasta, joka on johtanut valtioiden velkakriisiin, sillä kriisimaiden ongelmien taustalla on säännönmukaisesti pankkikriisin tai markkinakuplan aiheuttamien kustannusten hoitaminen.

Espanjan kohdallakin on esitetty väitteitä liiallisesta julkisesta törsäilystä. Nämä väitteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Ennen talouskriisiä Espanjalla oli velkaa 26 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun taas esimerkiksi vakavarauden esikuvana pidetyllä Saksalla oli velkaa 50 prosenttia BKT:sta. Toisin sanoen Espanja oli euroalueen mallioppilaita velanhoidossaan. Silti kriisi osui Espanjaan – ja voimakkaasti.

Nyt kun Suomessakin toistellaan Kreikkaa varoittavana esimerkkinä julkisen kulutuksen vaaroista, on tärkeää pitää mielessä talouskriisin runtelemien maiden todellinen opetus: valtion velkakriisin syynä ovat yksityisen sektorin virheet, joita valtiot avuliaasti ottavat kriisin edetessä hoitaakseen.

Lue myös:

Taloustieteilijä Varoufakis: Euroalueen tukipaketit pankkien tappioiden kuittaamista
Real News: Pitäisikö pankkien olla julkinen palvelu?
Mikä aiheutti vuoden 2008 finanssiromahduksen?
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

Krugman: Hyvinvointivaltiota tulisi suojella leikkauksia vastaan

Paul Krugman:

For people who like to claim that the welfare state was the source of the crisis, you can look at Sweden, which has done not great, but relative to almost anybody else in the world, has ridden out the crisis pretty well,” Krugman said. That’s “despite a welfare state that’s very generous.

Vuonna 2008 taloustieteen Nobelilla palkittu Princetonin yliopiston professori Paul Krugman, yksi maailman tunnetuimmista taloustieteilijöistä, kehottaa Bloombergin tekemässä haastattelussa suojelemaan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia. Krugman painottaa Ruotsin esimerkin osoittavan, ettei hyvinvointivaltio ole talouskriisin syynä. Maalla on edelleen yksi maailman laajimmista julkisista hyvinvointijärjestelmistä, ja se on selvinnyt kriisistä suhteellisen hyvin.

Bloombergin jutussa tuodaan myös esiin, ettei hyvinvointirakenteiden laajuus ole heikentänyt valtioiden vakavaraisuutta. Esimerkiksi sekä Tanskan että Ruotsin budjettialijäämä on merkittävästi pienempi kuin Yhdysvaltojen. Mailla on myös poikkeuksellisen vahva luottamus rahoitusmarkkinoilta, joten velanhoitokustannukset ovat pieniä.

Parecon Finlandin blogista voi lukea lisää leikkauspolitiikasta.

Tutkijat: Leikkauspolitiikan teoreettiset perusteet murenemassa

The Economic Policy Insituten Josh Bivens ja Andrew Fieldhouse kirjoittavat instituutin blogissa leikkauspolitiikan tulevaisuudesta nyt kun sen kiistattomat ongelmat ovat useiden päättäjienkin tunnustamat. He muistuttavat kuitenkin, että teoreettiset perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat aina olleet heikolla pohjalla, ja viimeisin leikkauspolitiikkaa kyseenalaistava Massachusettsin yliopiston taloustieteilijöiden julkaisema tutkimus ei ollut ensimmäinen laatuaan. Kirjoittajat viittaavat tekstissään useampaan lähteeseen, jotka muistuttavat leikkauspolitiikan negatiivisista vaikutuksista talouden ollessa taantumassa.

Kirjoittajien mukaan lisääntyneen tietoisuuden leikkauspolitiikan haitoista tulisi johtaa muutoksiin poliittisessa päätöksenteossa. Heidän mukaansa keskittyminen budjettivajeiden leikkaamiseen lyhyellä tähtäimellä jättää huomiotta muutaman erittäin tärkeän seikan.

Ensimmäinen havainto koskee ajoitusta. Budjettien tasapainottaminen tulee oleellisemmaksi silloin, kun taloudessa on täystyöllisyys tai ollaan lähellä sitä. Tämä ei kuitenkaan tänä päivänä pidä paikkaansa, vaan talous on viisi vuotta kriisin jälkeen edelleen taantumassa. Kirjoittajien mukaan nyt suunnitteilla olevat lyhyen aikavälin budjetin tasapainottamissuunnitelmat ovat ennenaikaisia ja ainoastaan viivyttävät talouden elpymistä, joka jo muutenkin antaa odottaa tulemistaan.

Toinen ongelma kirjoittajien mukaan ovat leikkausten kohteet. Koska nykytalouden ongelmat johtuvat ennen kaikkea kysynnän puutteesta, riippuu leikkausten haitallisuus niiden vaikutuksista talouden kokonaiskysyntään. Useat budjetin tasapainottamissunnitelmat eivät tee tarpeeksi eroa esimerkiksi taloutta vahvasti rasittavien, koko talouden laajuiseen kysyntään voimakkaasti vaikuttavien julkisten menojen leikkausten ja vähemmän taloutta hidastavien veronkorotusten välillä. He viittaavat aikaisempaan julkaisuunsa, jossa he esittivät julkisten menojen leikkaamisen lisäävät velkaanumista, jos leikkausten kohteen olevien menojen kerrannaisvaikutus ylittää 0,9:n ja vähentävän velkaantumista menojen alittaessa kyseisen luvun. Ensin mainitun kaltaiset väärin kohdistetut leikkaukset siis saattavatkin ennemminkin lisätä velkaantumisastetta, kun taas toiseksi mainitut vähentävät velkaantumista lyhyellä aikavälillä. Tämän takia on äärimmäisen tärkeää, että mahdolliset budjetin tasapainottamistoimet ovat oikein kohdistetut.

Kolmantena kirjoittajat kinniittävät huomion siihen, kuinka julkisten menojen leikkaukset vähentävät talouden kokonaistuotantoa, ja tästä johtuen kaksi tekijää luovatkin painetta ottaa lisää velkaa: pienentynyt BKT sekä kasvavan työttömyyden johdosta pienentynyt verokertymä, joka yhdistyy maksettavien työttömyyskorvausten kasvavaan määrään. Silloin kun talous on heikolla tolalla, voivat nämä tekijät kääntää leikkauspolitiikan itseään vastaan, ja aikaansaada velan kasvua sen vähenemisen sijaan. Kirjoittajat viittaavat Dawn Hollandin ja Jonathan Portesin tutkimukseen, jonka perusteella he toteavat Isossa-Britanniassa ja euroaluella harjoitetun leikkauspolitiikan pahentaneen velkaantumista 5 prosentilla.

Neljäntenä kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, kuinka Yhdysvalloissa sitoutuminen ennaltamäärättyihin 10 vuoden budjetin tasapainottamissuunnitelmiin vähentää mahdollisuuksia talouden elvyttämiseen tarvittaessa, koska elvytyksen kustannukset olisi myöhemmin katettava haitallisilla menojen leikkauksilla ennaltamäärätyn ajanjakson sisällä. He kertovat julkaisussaan osoittaneensa, että elvyttämisen kustantaminen kymmenen vuoden ajanjakson sisään olisi tarpeen ainoastaan siinä tapauksessa, että maan taloudelle olisi odotettavissa selkeitä haittoja velkaantumisen ylittäessä tietyn asteen. Kuten viimeisimmissä selvityksissä on käynyt ilmi, on kyseisestä vaikutuksesta hyvin heikosti näyttöä.

Kirjoittajien mukaan Yhdysvallat pitäytyi aiemmin Euroopan harjoittamasta aggressivisesta leikkauspolitiikasta, mutta on nyt kuitenkin seuraamassa samaa tietä. Ironista kyllä, päättäjät ovat omaksuneet kyseisen linjan juuri kun talousteorian perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat heikoimmillaan.

Vyönkiristyksen haitoista

Blogissamme on pyritty nostamaan esiin tuoretta tutkimustietoa ja analyyseja leikkauspolitiikan [1] vaikutuksista talouskehitykseen ja laajemmin yhteiskunnan hyvinvointiin.

Talouspolitiikan suuntaa ohjanneet asiantuntijat ovat suositelleet Euroopassa ja myös viime aikoina Yhdysvalloissa talouden tervehdyttämiseksi pääasiassa valtioiden budjettialijäämien pienentämistä. Käytännössä budjettialijäämien pienentäminen tarkoittaa julkisen sektorin leikkauksia.

Vyönkiristys on nostettu esille ratkaisuna myös Suomen kaltaisissa talouksissa, joissa finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin seuraukset ovat olleet kokonaisuudessaan lievempiä. Suomalaisessa valtavirran talouskeskustelussa on painotettu valtion menojen leikkausten merkitystä pidemmällä aikavälillä, koska valtion velan pelätään mahdollisesti kasvavan tulevaisuudessa hallitsemattoman suureksi, vaikka harva pitää nykyisiä velanhoitokustannuksia kestämättöminä.

On kuitenkin tärkeä huomata, että lukuisat arvostetut talousasiantuntijat ovat jo pitkään varoittaneet vyönkiristyksen merkittävistä ongelmista sekä taloudellisen tehokkuuden että hyvinvoinnin näkökulmista.

Kansantalouksien toimintaa koskevan julkisen keskustelun yksi ongelmallinen piirre on käytetyn kielen teknisyys ja akateemisuus, joka sulkee suurimman osan ihmisistä keskustelun ulkopuolelle. Aihe on epäilemättä abstrakti ja vaikeaselkoinen, ja tarkkojen selkokielisten tiivistysten puuttuessa eri asiantuntijoiden näkemysten pätevyyden arviointi onkin suurelle yleisölle erittäin haastava tehtävä.

Osa talousasiantuntijoista pyrkii onneksi avaamaan talouskeskustelussa esitettyjä keskeisiä argumentteja sellaiseen muotoon, että niitä voi ymmärtää ilman erityistä taloustieteellistä perehtyneisyyttä. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja rahoitusalan asiantuntija Stephanie Kelton, joka tiivistää selkokielisessä artikkelissaan "The Layman's Case Against Austerity" keskeisimpiä argumentteja liittyen leikkauspolitiikan haittoihin.

Ohessa on tiivistetty Suomen kontekstiin sovitettuna Keltonin artikkelin tärkeimpiä huomioita.

1) Kun taloudessa säilytetään merkittävä määrä työttömyyttä, menetetään jatkuvasti valtava määrä tuotantopotentiaalia ja tuloja.

2) Yksityisyritysten markkinatalous perustuu myyntiin. On laajalti tiedossa, että pääsyynä yritysten haluttomuuteen palkata uusia työntekijöitä tai investoida uusiin toimitiloihin ja laitteistoon on yksinkertaisesti yrityksen tuotteiden kysynnän puute. Yritykset investoivat ja palkkaavat uusia työntekijöitä, kun asiakkaita on runsaasti.

3) Toisen maailmansodan jälkeisillä kahdella vuosikymmenellä voimakas kasvu vähensi lukuisten länsimaiden velan ja bruttokansantuotteen suhdelukua. Leikkauspolitiikan puolestapuhujat ovat usein erityisen huolestuneita velan ja bruttokansantuotteen suhteesta. Toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu ja siitä seurannut valtionvelan ja BKT:n edullinen suhdeluku eivät kuitenkaan syntyneet leikkauspolitiikkaa harjoittamalla. Kasvun taustalla oli päinvastoin merkittäviä julkisia investointeja, palkkatason tasaista nousua sekä näistä tekijöistä seurannutta voimistunutta kulutuskysyntää.

Taloushistoriassa on myös lukuisia muita esimerkkejä ajanjaksoista, joiden aikana valtion velkataakka on keventynyt talouskasvun seurauksena. Kun massatyöttömyyden sijaan ihmiset ovat töissä, sosiaalimenoihin kuluu vähemmän varoja ja useampi maksaa valtiolle tuloveroja. Näin budjettien alijäämiä pystytään kuromaan umpeen ja velan osuutta bruttokansantuotteesta pienentämään.

4) Valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenee, kun BKT kasvaa valtion velan kasvua nopeammin. Tällä hetkellä on keskitytty yksipuolisesti valtion velan vähentämiseen leikkaamalla julkisia menoja ja nostamalla veroja. Kuten Euroopassa on nähty lukuisissa eri maissa viime vuosina, vyönkiristys aiheuttaa romahduksen palkkatasossa, joka puolestaan heikentää myyntejä (pienentää kotimaista kulutuskysyntää ja täten myös bruttokansantuotetta). Sen sijaan, että valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenisi, vyönkiristys heikentää kasvunäkymiä, joka puolestaan aiheuttaa alijäämiä ja velkataakkojen suurenemista.

5) Yhdysvalloissa budjettialijäämä on paraikaa pienentynyt nopeammin kuin vuosikymmeniin. Syynä tähän on talouden asteittainen toipuminen vuoden 2008 romahduksen jälkeisestä Suuresta lamasta. Kun ihmiset pääsevät töihin ja tienaavat, he maksavat tuloveroja ja lopettavat tukien nostamisen.

6) Päättäjät ympäri puoluekentän eri länsimaissa ovat sitoutuneet välittömiin valtion velan vähentämispyrkimyksiin. Kun taloudessa on valtava määrä resursseja (kuten työvoimaa, materiaaleja ja ylimääräistä kapasiteettia tehtaissa) käyttämättömänä, verojen kiristykset ja julkisen sektorin leikkaukset vain vahingoittavat talouden toimintaa. Tilanne on toinen, jos talouden koko kapasiteetti on käytössä ja inflaatio on korkealla. Tällä hetkellä kautta linjan kapasiteettia on runsaasti käyttämättömänä ja inflaatio alhaisissa lukemissa.

7) Vyönkiristyksen ongelmat eivät automaattisesti tarkoita sitä, että valtion tulisi loputtomasti lisätä menojaan. Yritykset tarvitsevat asiakkaita, mutta julkisen sektorin ei tarvitse olla yksin ostajan roolissa. Esimerkiksi pienituloisten verotuksen keventäminen johtaa selvästi kysynnän kasvuun, koska he kuluttavat rikkaista poiketen suuren osan tuloistaan.

8) Infrastruktuurissa ja palveluissa on kehittämisen varaa. Homekoulut ovat yksi hälyttävä esimerkki rakennuskannan heikosta tilasta Suomessa. Rakennuskannan korjaaminen on mahdollisuus luoda työpaikkoja ja parantaa merkittävän ihmismäärän hyvinvointia. Ilmastonmuutoksen uhkaan vastaaminen edellyttää energiatehokkuutta sekä vanhojen että uusien rakennusten kohdalla – tämä mittava hanke on yksi mahdollisuus lisätä työpaikkoja ja taloudellista toimeliaisuutta silloin, kun talouden pyörät eivät pyöri normaalisti ja taantuma uhkaa syventyä lamaksi. Samoin sairaanhoitoyksiköiden huutavasta resurssipulasta kertovat leikkausjonot kuvaavat, kuinka julkiset investoinnit eivät ole yhteiskunnallisesti optimaalisella tasolla.

--
[1] Englanninkieliselle "austerity" -käsitteelle ei ole vakiintunut selkeää ja kaikenkattavaa suomennosta. Muun muassa sanoilla vyönkiristys, talouskuri, leikkauspolitiikka ja kurjistamispolitiikka pyritään kaikilla kuvaamaan talouspolitiikkaa, jossa julkilausuttuna tavoitteena on pyrkimys vähentää valtioiden velkaantumista leikkaamalla julkisen talouden menoja.

Dean Baker: Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen virheiden merkityksestä

Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa paljon huomiota saaneesta ja laajasti julkiseen taloudenpitoon vaikuttaneesta julkista velkaa ja talouskasvua käsitelleestä Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin tutkimuksesta, jonka johtopäätöksiä tutkimusaineiston tarkempi analysointi on tehnyt kyseenalaiseksi.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimus käy vastoin keynesiläisen taloustieteen perusopinkappaleita, joiden mukaan taantumassa tulisi lisätä julkista kulutusta, väittäessään nimenomaan päinvastaista. Tutkimuksen mukaan julkisen talouden velkaantumisen ylittäessä 90 prosentin tason bruttokansantuotteesta kääntyy talouskasvu laskuun suhteessa vähemmän velkaisiin maihin. Tutkimuksen virheellisiä lähtökohtia nostettiin esiin jo pian sen julkaisun jälkeen. Huomioista piittaamatta Reinhartin ja Rogoffin tutkimusta on käytetty perustelemaan euroalueen, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen harjoittamaa vyönkiristyspolitiikkaa, koska on pelätty alijäämäisten budjettien syöksevän maat hitaan kasvun kierteeseen.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimus kärsii kuitenkin monista puutteista. Baker nostaa analyysissään ensimmäisenä esiin syy-seuraussuhteiden väärinkäsittämisen. Hänen mukaansa valtiot velkaantuvat voimakkaasti talouden yskiessä, mistä Japani on hyvä esimerkki. Kuplat Japanin maa- ja osakemarkkinoilla sai maan talouden porskuttamaan 1980-luvulla, jolloin valtion budjetit olivat myös tasapainoisia ja velkaa oli hyvin vähän. Kuplien puhjetessa 1990-luvulla maan talous romahti, joten valtio teki vahvasti alijäämäisiä budjetteja paikatakseen yksityisen kysynnän hiipumisen. Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksessa Japanin alhaisten kasvulukujen syynä pidetään korkeaa valtionvelkaa, vaikka todellisuudessa valtio velkaantui, koska talous oli ongelmissa.

Bakerin mukaan tutkimusta vaivasivat lisäksi yksinkertaiset loogiset ongelmat. Valtioilla on sekä velkoja että varallisuutta, joten valtioiden olisi järkevää myydä varallisuuttaan velan ylittäessä 90 prosentin rajan, jos kyseisen rajan ylittäminen riskeeraa maan talouden. Tämä tarkoittaisi käytännössä valtion maiden, kalastusoikeuksien, televisiokanavien yms. myyntiä. Vaikka tämänkaltaisen omaisuuden yksityistäminen olisi Bakerin mukaan typerää, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus viittaisi siihen, että velan vähentämisen seuraukset talouskasvulle ovat niin hyvät, että valtioiden kannattaisi myydä omaisuuttaan saadakseen julkisen velan tason alle 90 prosenttiin BKT:sta.

Huolimatta sitä vaivaavista selkeistä puutteista, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus saavutti vaikutusvaltaisen aseman päättäjien keskuudessa. Tämän takia oli äärimmäisen tärkeää, että Massachusettsin yliopiston tutkijat Thomas Herndon, Michael Ash ja Robert Pollin kävivät huolellisesti läpi tutkimuksessa tehdyt virheet. He tutkivat Reinhartin ja Rogoffin aineistoa uudestaan ja huomasivat useita tärkeitä laskuvirheitä, joiden korjaamisen jälkeen tutkimuksen lopputulos muuttui. Julkisen velan kohoamisella yli 90 prosentin tasolle ei ollut aiemmin väitettyjä vaikutuksia talouskasvulle.

Bakerin mukaan tutkimuksen virheiden tunnistamisella tulisi olla suuria vaikutuksia harjoitettuun talouspolitiikkaan, sillä tutkimus oli keskeisessä asemassa perusteissa talouden elvyttämistä vastaan sekä leikkauspolitiikkaa puoltavien perustelujen tärkeimpiä kulmakiviä. Teoriassa tämän tulisi johtaa harjoitetun talouspolitiikan uudelleenarviointiin. Leikkauspolitiikka on kuitenkin Bakerin mukaan jättänyt jälkeensä voittajia ja häviäjiä, ja viimeisen viiden vuoden korkea työttömyys ja työmarkkinoiden heikkous on heikentänyt suunnattomasti työntekijöiden neuvotteluasemia.

Tästä johtuen käytännössä kaikki kriisin jälkeiset tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet työnantajille. Pääomatuottojen osuus kansantulosta on korkeimmillaan sitten vuoden 1951. Yritysten voittojen kasvu on kiihdyttänyt arvopaperimarkkinoita, jotka ovat toipuneet talouskriisin aiheuttamista menetyksistä. Häviäjien lista taas on huomattavasti pidempi kuin voittajien. Osakkeenomistajat ovat suhteellisen pieni osa väestöstä. Valtaosa ihmisistä saa suurimman osan tuloistaan työstään osakkeiden sijaan. Nimenomaan nämä ihmiset ovat leikkauspolitiikan häviäjiä.

Kampanja- ja poliittisten puolueiden rahoituksen tullessa rikkaalta vähemmistöltä on poliitikkojen asialistalla tulevaisuudessakin Bakerin mukaan ensisijaisina tämän rahoittavan vähemmistön huolenaiheet, vaikka heidän etunsa olisi ristiriidassa väestön valtaosan etujen kanssa. Tästä johtuen leikkaukset sosiaalipalveluihin ja terveydenhuoltoon ovat jatkuvasti esillä, vaikka nämä ohjelmat hyödyttävät väestön suurta enemmistöä, puoluekannasta huolimatta.

Herndonin, Ashin ja Pollinin tuore tutkimus on tehnyt Bakerin mukaan selväksi, etteivät päättäjät pyri vähentämään julkista velkaa, koska voitaisiin uskoa tämän tekevän hyvää taloudelle. Sen sijaan he pyrkivät leikkaamaan julkista velkaa, koska on rikkaamman väestönosan etujen mukaista ylläpitää tilannetta, jossa korkeat työttömyysluvut heikentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa.

Lue myös:

Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka
Tutkimus: Keskimääräinen tulotaso laskee ammattiliittoihin kuulumisen vähentyessä
The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun
Krugman: Ammattiliitot tärkeä vastapaino keskittyvää varallisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut

HS: Euroalueen säästöt loukkaavat perusoikeuksia

HS:

Eurovaltioiden vaatimat julkisen talouden säästöt Kreikassa ovat loukanneet eläkeläisten perus- ja ihmisoikeuksia, katsoo Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea tällä viikolla julkistetussa ratkaisussa.  

Komitean mukaan eläkkeiden ja eläkeläisten sosiaaliturvan heikennykset ovat vastoin Euroopan sosiaalista peruskirjaa, joka on Kreikassa ja muissa Euroopan neuvoston jäsenmaissa voimassa lakina. 

"Päätös on merkittävä. Siinä lausutaan ensi kertaa ääneen, että sosiaaliset oikeudet on jätetty täysin huomioimatta Kreikalta vaadituissa säästötoimissa", sanoo komitean suomalainen jäsen Jarna Petman, joka on Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden dosentti.

Lue myös:

Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään
Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden

Reuters:

Austerity is having a devastating effect on health in Europe and North America, driving suicide, depression and infectious diseases and reducing access to medicines and care

Poliittinen taloustieteilijä David Stuckler Oxfordin yliopistosta ja lääketieteen ja epidemologian apulaisprofessori Sanjay Basu Standofordin yliopistosta esittävät vuosikymmenen tutkimustyön perusteella, että leikkauspolitiikalla on äärimmäisen vakavat seuraukset kansanterveydelle.

Heidän mukaansa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yli 10 000 itsemurhaa ja yli miljoona masennusdiagnoosia on jäljitettävissä nykyiseen talouskriisiin ja sitä seuranneeseen leikkauspolitiikan aaltoon. Yhdysvalloissa yli 5 miljoonaa ihmistä on jäänyt terveydenhuollon ulkopuolelle ja Isossa-Britanniassa noin 10 000 perhettä on jäänyt kodittomiksi.

Tutkijat viittavat esimerkiksi aikaisemmin arvovaltaisessa The Lancet -journaalissa julkaisemaansa mittavaan tutkimukseen, jossa he keskittyivät etenkin Kreikkaan, Espanjaan ja Portugaliin ja tarkastelivat leikkauspolitiikan seurauksia näissä maissa. Tutkimuksen tulokset olivat erittäin huolestuttavia. Samalla kun itsemurhat ja tartuntatautien aallot ovat yleistyneet, ovat kyseiset maat leikanneet terveydenhuollon menoja heikentäen väestön mahdollisuuksia hoitoon.

Tutkijoiden mukaan nämä hyökkäykset terveydenhuoltojärjestelmää vastaan ovat tapahtuneet IMF:n, Euroopan Komission ja Euroopan Keskuspankin sanelemina. Kreikassa Troikka on vaatinut, ettei maan terveydenhuollon menot ylitä 6 prosenttia BKT:sta. Tämän johdosta 370 erikoissairaanhoidon yksikköä on lakkautettu tai yhdistetty, 2000 sairaalavuodetta vähennetty ja uusien lääkäreiden palkkaaminen lopetettu. Samalla kun sairaaloiden budjetteja on leikattu jopa 40 prosentilla, ja ne ovat kärsineet vakavista henkilökunnan ja lääketarpeiden vajeista, ovat myös apteekit kärsineet laajamittaisista lääkkeiden puutteista.

Tutkimuksen perusteella voidaan havaita, että mielenterveysongelmat ovat kasvaneet reippaasti Kreikassa ja Espanjassa. Lisäksi itsemurhien määrä on kasvanut vuodesta 2007, jota ennen itsemurhaluvut olivat olleet tasaisessa laskussa kautta Euroopan. Englannissa piikki itsemurhatilastoissa vuosien 2008 ja 2010 välillä johti arvoiden mukaan 1000 ylimääräiseen kuolemantapaukseen ja oli selkeästi yhteydessä lisääntyneen työttömyyden kanssa.

Kreikassa leikkaukset HIV:n ehkäisemistyön määrärahoihin ja neulanvaihtopalvelujen keskeytyminen ovat johtaneet AIDS-tapausten yli 200 prosentin nousuun vuoden 2011 jälkeen. Ennen vuotta 2010 Kreikan suonensisäisten huumeiden käyttäjien keskuudessa todettiin korkeintaan 15 HIV-infektiota vuosittain. Vuonna 2011 kyseinen lukema pomppasi 256:een ja vuoden 2012 ensimmäisinä kahdeksana kuukautena todettiin jo 314 tapausta. Osasyynä tälle on myös alati kasvava huumeiden käyttö, kun maan nuorista yli puolet ovat työttöminä. Kreikkaa vaivaa myös malaria-aalto, jollaisesta maa ei ole kärsinyt vuosikymmeniin, kiitos nyt leikkauslistalla olleiden hyönteistorjuntaohjelmien.

Tutkijoiden mukaan kyseiset dramaattiset esimerkit ovat todennäköisesti ainoastaan jäävuoren huippu, koska monet terveydenhoitomenojen leikkaukset näkyvät ihmisten terveydessä vasta ajan myötä.

Lancetissa julkaistussa raportissa tarkastellaan myös Islannin tapausta, joka ei talouskriisinsä pyörteissä tunnu kärsineen merkittävästi eri kansanterveyden mittareilla tarkasteltuna, poislukien tihentyneet sydänperäiset hätätapaukset kriisin alkupuolella, jotka menivät kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Raportin mukaan Islanti toimiikin hyvänä vertailukohtana Kreikalle, Irlannille, Espanjalle ja Portugalille, koska talouskriisi iski voimakkaasti myös sinne, mutta Islanti onnistui välttämään voimakkaan leikkauspolitiikan.

Islannin tapausta selittä The Lancetin raportin mukaan neljä syytä. Islanti ei noudattanut IMF:n neuvoja, vaan sijoitti sen sijaan yhteiskunnan turvaverkkoihin. Toiseksi, McDonaldsin poistuminen maasta johtuen raaka-aineiden tuontihintojen kasvusta paransi väestön ruokailutottumuksia. Kolmanneksi, vastoin IMF:n neuvoja maa piti kiinni tiukasta alkoholipolitiikasta. Neljänneksi, islantilaiset vetivät kriisin ajan yhtä köyttä. Islannin esimerkki osoittaa, kuinka budjettikurista luopuminen voi olla tärkeä osa ratkaisua kriisistä selviämiseen.

Tutkijat nostavat raportissaan esiin lisäksi toisen huomionarvoisen seikan. Euroopan Komission terveys- ja kuluttajansuoja-asioista vastaava pääosasto on lain nojalla vastuussa EU:n toteuttamien politiikkojen terveysvaikutusten arvioinnista. Tätä ei olla kuitenkaan tehty IMF:n, Komission ja Keskuspankin leikkauspolitiikkasuositusten kohdalla. Sen sijaan pääosasto on toiminut neuvonantavana elimenä opastaen maita leikkaamaan terveydenhuoltojärjestelmiensä menoja. Martin McKee, yksi raportin kirjoittaneista tutkijoista, sanookin EU:n toimivan kuten tupakkateollisuuden, ja kieltävän leikkauspolitiikan vahingollisia seurauksia samoin kuin tupakkayhtiöt yrittävät hämmentää tupakoitsijoita tupakoinnin haitallisista vaikutuksista.

Mikä tärkeintä, Stuckler ja Basu osoittavat, etteivät negatiiviset vaikutukset kansanterveydelle ole väistämättömiä, edes pahimpien talouskriisien kohdalla. Tutkijat ovat käyneet läpi dataa 1930-luvun Suuresta lamasta kommunismin romahtamisen ajan Venäjään, ja havainneet, että valtiot voivat estää talouskriisien negatiiviset seuraukset.

Esimerkiksi Ruotsissa onnistutiin laman aikaan vähentämään itsemurhien määriä aktiivisten työllistämistoimien avulla. Samaan aikaan naapurimaissa, jotka eivät toteuttaneet vastaavaa, lama näkyi piikkinä itsemurhatilastoissa. Suuren laman aikaan Yhdysvalloissa jokainen New Deal -politiikkaan käytetti 100 dollaria tarkoitti 20 vähempää kuolemaa 1000 syntynyttä kohti sekä 100 000 asukasta kohti neljää itsemurhaa ja 18 keuhkokuumekuolemaa vähemmän.

Basun mukaan tutkimusten perusteella on selvää, että talouslaman negatiiviset vaikutukset kansanterveyteen eivät ole väistämättömiä, vaan kyse on poliittisesta valinnasta.

Tutkija: EU:n virkamiesten pitäisi kertoa totuus taloudesta

Poliittisen talouden jatko-opiskelija Antti-Ville Suni kirjoittaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla:

EU-komissio julkaisi 22. helmikuuta unionin uusimmat kasvuluvut. Ne osoittavat selvästi, että jäsenmaiden säästöpolitiikka on kuristanut euroalueen taloutta pahasti.

Suhde säästötoimien ja talouskasvun välillä neljän viime vuoden aikana on selvä: mitä suuremmat säästötoimet, sitä pienempi (negatiivisempi) talouskasvu.

 Lue myös:

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin

Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut

New York Times:

So what do we learn from the rather pathetic search for austerity success stories? We learn that the doctrine that has dominated elite economic discourse for the past three years is wrong on all fronts. Not only have we been ruled by fear of nonexistent threats, we’ve been promised rewards that haven’t arrived and never will. It’s time to put the deficit obsession aside and get back to dealing with the real problem — namely, unacceptably high unemployment.

Euroopassa laajasti harjoitettu leikkauspolitiikka ei ole osoittautunut toimivaksi lääkkeeksi talousongelmiin, toteaa taloustieteen nobelisti Paul Krugman New York Timesissa julkaistussa kolumnissaan. Krugman käy kirjoituksessaan läpi esimerkkimaita, joita on käytetty tukemaan väitettä leikkauspolitiikan hyödyllisyydestä.

Irlanti, joka toteutti voimakasta leikkauspolitiikkaa kiinteistökuplansa puhkeamisen jälkeen, esiteltiin pitkään esimerkkitapauksena mallikkaasta taloudenpidosta, josta muut maat voisivat ottaa mallia. Näin tehtiin myös Iso-Britannissa vuoden 2012 puolivälissä. Tulokset eivät ole kuitenkaan olleet mairittelevia. Vielä vuoden 2012 lopussa Irlannin työttömyysprosentti oli yli 14 prosenttia. Iso-Britannian taloudellinen kehitys jäi voimakkaasti jopa hitaasta kasvusta kärsivän Yhdysvaltojen jälkeen, vaikka niiden kasvulukemat olivat olleet samankaltaisia ennen leikkauspolitiikan omaksumista.

Myös Latvia nostetaan usein esimerkiksi leikkauspolitiikan onnistumisesta. On toki totta, että todella pahan taantuman jälkeen Latvian talous on viimeisen kahden vuoden aikana kasvanut ja maan työttömyysprosentti on laskenut. Krugman kuitenkin kysyy aiheellisesti, voidaanko siltikään puhua taloudellisesta menestystarinasta, kun maan talous ei ole vielä edes saavuttanut taantumaa edeltäviä lukemia ja työttömyysprosentti pyörii 14 prosentin tienoilla. Lisäksi maasta on tapahtunut huomattavaa maastamuuttoa kun jopa yli 10% väestöstä – kärjessä kielitaitoisin ja koulutettu väestönosa – on jättänyt leikkauspolitiikan lukuisten ongelmien vaivaaman maan taakseen, kuten tutkijat Jeffrey Sommers ja Michael Hudson ovat huomauttaneet Latvian ratkaisujen toistamisesta varoittaneessa analyysissaan.

Leikkauspolitiikan läpikäyneiden maiden sijaan Krugman kehottaa kiinnittämään huomiota Islannin taloudelliseen kehitykseen. Syvän taloudellisen kriisin läpikäynyt Islanti ei harjoittanut kriisin keskellä leikkauspolitiikkaa, ja harjoitetun politiikan seurauksena Islannin talous on toipunut lähes kriisiä edeltäviin lukemiin. Islanti on saanut tunnustusta harjoittamastaan politiikasta myös Kansainväliseltä valuuttarahastolta, minkä lisäksi harjoitettu politiikka osoittautui myös valtiontaloudelliseksi menestykseksi.

Kirjoituksensa lopuksi nobelisti toteaa yhteenvetona, etteivät leikkauspolitiikkaa harjoittaneet maat ole osoittautuneet taloudellisiksi menestystarinoiksi. Pakkomielteinen suhtautuminen valtiontalouksien alijäämiin on unohdettava ja keskityttävä aitoon ongelmaan - työttömyyteen.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan ”menestystarinaksi” harhaanjohtavaa
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

HS: Lastensuojelun työntekijöillä on hoidettavia yli suositusten

Helsingin Sanomat:

Kuntien lastensuojelun työntekijöillä on enemmän työtä kuin suosituksessa opastetaan. Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman työryhmän suosituksen mukaan yhdellä työntekijällä saisi olla noin 35 asiakasta, mutta useissa kunnissa heitä on jopa moninkertainen määrä. 

Työntekijät itse pitävät 20–30 lasta tai nuorta sopivana määränä. Silloin työmääränsä pystyisi hallitsemaan, eikä olisi jatkuva kiire, he perustelevat.

Lastensuojelu on yksi esimerkki taloudelle monin tavoin keskeisestä julkisesta, yleishyödyllisestä palvelusta, johon sijoitetut resurssit tulevat useimmiten moninkertaisesti takaisin. Tämä tapahtuu esimerkiksi paremmin taattuina lähtökohtien tasa-arvoisuutena, todennäköisemmin yleishyödylliseen työhön ja toisten auttamiseen huomattavasti paremmin valmiina aikuisina ja vähäisempänä tarpeena kalliisiin panostuksiin myöhemmin, jos kasautuvien ongelmien kierre onnistutaan katkaisemaan ennen aikuisuutta.

Huomionarvoista on myös kuntien lastensuojelussa työskentelevien ammattilaisten mielipiteen vähäinen vaikuttavuus tässä kysymyksessä. Niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin työpaikoilla on molemmilla äärimmäisen huono historia työntekijöiden huomioiden ja kokemuksen hyödyntämisessä konkreettisen päätöksentekovallan ja omaehtoisuuden muodossa. Ehkä erityisesti lastensuojelun alalla olisi keskeistä kuunnella työntekijöiden huomioita heidän erinomaisesti tuntemastaan kentästä ja tavoista toteuttaa palvelu hyödyllisellä ja tehokkaalla tavalla. Onnistuessaan nämä ratkaisut voisivat tuoda kipeästi kaivattua apua äärimmäisen heikossa asemassa oleville lapsille ja nuorille.

Lastensuojelun resurssipula ja näiden resurssien leikkaaminen entisestään on tuhoisaa erityisesti markkinatalouksia toistuvasti vaivaavien taloudellisten taantumien aikoina. Lisätaakan tuo palveluiden jatkuva yksityistäminen ja kapeakatseisen voitontavoittelun lisääntyminen. Tämä aiheuttaa erityisesti ongelmia sellaisilla aloilla, joilla markkinatalouksien yksi luontainen heikkous – kaupankäynnin ja tuotannon etenkin pitkälle aikavälille jakautuvien vaikutusten tarkka seuraaminen – vaikeuttaa tasapainoisten markkinoiden saavuttamista. Markkinamekanismien sinisilmäistä käyttämistä yleishyödyllisten ja tarkoituksenmukaisten tavoitteiden saavuttamiseen tulisikin arvioida erityisen tarkkaan kaikissa tapauksissa. 

Lastensuojelun kannalta on kuitenkin ajankohtaista uhka niin kutsutun "budjetin tasapainottamisen" nimissä toteutetuista leikkauksista julkiselle sektorille. Nämä saavat aikaan ongelmia myös laajemmin taloudessa esimerkiksi yritysten tuotteiden kysynnän vähenemisen muodossa ja peruspalveluiden saatavuudessa sekä jakautumisessa. Mutta erityisen kauaskantoisia ja perustavanlaatuisia nämä negatiiviset seuraukset ovat lasten ja nuorten kohdalla.

The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun

Taloussanomat: Talouden löylykisa onkin vikatikki

Taloussanomien toimittaja Jan Hurri kirjoittaa (14.10.) leikkauspolitiikan seurauksista.

Talouskasvu hidastuu kautta EU-maiden, ja talouden ammattiennustajat ovat syksyn mittaan korjanneet ennusteitaan yhä vaisummiksi. Yksi tärkeä syy ennusteiden korjauksiin entistä vaisummiksi ovat julkisen talouden vyönkiristykset.

Tällaisissa oloissa julkisen talouden vyönkiristykset eivät hevin tuota toivottuja tuloksia. Tavoitteet päinvastoin karkaavat, kun alijäämien ja velkaisuuden supistamiseksi toteutetut toimet supistavat taloutta enemmän kuin alijäämiä tai velkoja.

Näin alijäämäisyyden ja velkaisuuden suhdeluvut ja absoluuttisetkin vaje- ja velkamäärät kasvavat eivätkä suinkaan supistu niin kuin oli tarkoitus.

Artikkelissa Hurri kuvaa, kuinka jo taloustieteen perusyhtälöt auttavat arvioimaan leikkauspolitiikan seurauksia.

(T)alouspolitiikan toimia ja niiden tuloksia on mahdollista tarkastella myös kansantalouden tilinpidon ja laskennon keinoin ottamatta minkäänlaista kantaa talouspolitiikan aatteisiin tai värisävyihin.

Tällaisella viileällä tarkastelutavalla ilmenee esimerkiksi seuraava seikka:

Jos kansantalouden kaikki kolme keskeistä kysynnän lähdettä, yksityinen talous, julkinen talous ja ulkoinen talous (=nettovienti), samaan aikaan lisäävät säästöjään ja supistavat kysyntää, ei näiden summana kokoon kertyvä kokonaiskysyntä voi muuta kuin supistua.

Tämä ei ole aatteellinen julkilausuma tai poliittinen kannanotto vaan tilinpidollinen tosiseikka. 

Yksinkertaisimmillaan tämä talouden perusmekanismi voidaan summata seuraavasti: laskusuhdanteessa kokonaiskysynnän väheneminen kannustaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän, koska nyt on odotettavissa, etteivät ne saa tuotteitaan myydyksi yhtä hyvin kuin ennen. Kun yritykset vähentävät tuotantoa, tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja vahvistaa kierrettä. Tämän vuoksi julkisen kulutuksen leikkaaminen laskusuhdanteessa pahentaa tilannetta, koska se edesauttaa kokonaiskysynnän pienenemistä ja täten pahentaa laskusuhdannetta. Julkista kulutusta lisäämällä taas on mahdollista paikata markkinamekanismien heikkouksia, kasvattaa kokonaiskysyntää ja yrittää kääntää talouden suunta noususuhdanteiseksi.

Leikkauspolitiikan seurauksia voidaan tarkastella myös historian valossa. Kuten olemme kirjoittaneet, leikkauspolitiikka ei ole aikaisemminkaan auttanut saamaan kansantalouksia kasvu-uralle.

On myös tärkeää huomata, että markkinat ovat rakenteellisesti alttiita äärimmäiselle epävakaudelle. Niihin jatkuvasti vaikuttavat kilpailuun ja hintojen vääristyneisyyteen liittyvät epävakauttavat voimat - joita kannustaa markkinatoimijoiden täysin rationaalinen toiminta - ajavat markkinoita erityyppisiin ongelmatilanteisiin. Yksinä esimerkkeinä tästä ovat massiivista tehottomuutta synnyttävät hintakuplat ja taantumat.

Lue myös:

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan "menestystarinaksi" harhaanjohtavaa

YLE: Islannista oppia – lamassa ei kannata hylätä heikoimpia

YLE uutisoi Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelista, jossa käsiteltiin Islannin selvitymistä talousromahduksesta.

Talousromahduksen kärsinyt Islanti on käyttänyt toipumiseensa aktiivista sosiaaliturvaa. Vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen Islanti ei leikannut julkisia menoja niin rankasti kuin jotkut kansainväliset rahoittajat neuvoivat, sanoo artikkelin kirjoittaja, tutkimusprofessori Jussi Simpura Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

(...) Islannissa toki tehtiin tuskallisia kiristyksiä julkisiin menoihin, mutta niitä kohdennettiin lievempinä heikoimmassa asemassa oleviin, jotta ei vietäisi tulevaisuudennäkymiä. Erilaiset Islannin väestöä ja taloutta kuvaavat tunnusluvut vaikuttavat nyt neljän vuoden kuluttua jo kohtuullisilta (...) Työttömyys on kasvanut pari prosenttiyksikköä lamaa edeltävästä ajasta. Kaikkien tulot ovat pudonneet, mutta vähiten pienituloisimmalla kymmeneksellä, ja tuloerot ovat tasoittuneet.

Lue myös:

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta

Ekonomi James Meadway kirjoittaa leikkauspolitiikan järjettömyksistä arvostetun brittiläisen ajatushautomo New Economics Foundationin blogissa. Vaikka kirjoitus on suunnattu brittiläiselle yleisölle, sopii sen sanoma myös Suomeen.

Meadway toteaa kirjoituksessaan, kuinka leikkauspolitiikka ei ole ikinä toiminut, eikä tule ikinä toimimaan. Syy on selkeä: leikkaukset heikentävät talouden kysyntää, joka puolestaan heikentää yritysten investointeja ja kannustaa henkilöstövähennyksiin. Nämä toimet puolestaan pienentävät talouden kysyntää entisestään ja kierre on valmis. Iso-Britannian valtion tulisikin Meadwayn mukaan ottaa markkinoilta halpaa lainaa varmistaakseen kansantalouden toiminnan:

Government spending cuts reduce demand in the economy. As it reduces its spending, businesses sell less. As businesses sell less they, too, make cuts in spending to reduce costs. They cut wages and make redundancies. Those on reduced incomes or pushed into unemployment also spend less. A vicious circle is set in train. Any economic textbook will tell you this - it is called the multiplier effect.

Lue myös:

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan "menestystarinaksi" harhaanjohtavaa

Mark Weisbrot:

IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis.

But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".

Weisbrotin mielestä IMF:n pääjohtaja Lagarden ja muiden leikkauspolitiikan ylistäjien viesti Latviasta "menestystarinana" on harhaanjohtava. Hän kirjoittaa, kuinka finanssikriisin ja vuosien 2009-2009 laman myötä Latvia menetti lähes neljänneksen kansantulostaan. Samanaikaisesti työttömyys kasvoi 5,3 prosentista aina 20 prosenttiin työkykyisistä. Jos työttömyyslaskelmiin sisällytetään ne ihmiset, jotka jäivät pois työelämästä tai siirtyivät työskentelemään ainoastaan osa-aikaisesti, työttömyyslukemaksi nousee yli 30 %. Tämän lisäksi kriisien johdosta n. 10 % työtätekevistä lähti ulkomaille, useat pysyvästi.

Latvian talous kasvoi viime vuonna 5,5 % ja ennusteet tälle vuodelle liikkuvat 2 prosentin tienoilla. Työttömyysaste on edelleen korkea, 16,3% virallisen arvion mukaan ja 23,6% kun mukaan lasketaan osa-aikaiset ja työelämän ulkopuolelle jääneet. IMF:n ennusteiden mukaan Latvia tarvitsee vuosikymmenen saavuttaakseen kriisiä edeltäneen BKT:n tason.

Weisbrotin mukaan pahinta Lagarden viestissä on ajatus, jonka mukaan muut euroalueen maat voisivat ottaa oppia Latviasta. Latviassa yritettiin "sisäisen devalvaation" (internal devaluation) avulla laskea maan työvoimakustannuksia ja täten parantaa maan asemaa maailmanmarkkinoilla. "Sisäisellä devalvaatiolla" tarkoitetaan valtion suhteellisen kilpailukyvyn parantamista erilaisin toimin, jotka laskevat tuotantokustannuksia. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen voidaan saavuttaa luomalla suurtyöttömyyttä ja ajamalla sitä kautta palkkoja alemmas, kuten Weisbrotin mukaan uusliberaalien talousoppien mukaisesti Latvian tapauksessa yritettiin. Kun tämän johdosta vienti kasvaisi ja tuonti laskisi, maksutase, joka on karkeasti ottaen viennin ja tuonnin erotus, paranisi. Tämä parantaisi maan taloudellista tilannetta.

Weisbrot kirjoittaa, että Latvia ei kuitenkaan onnistunut työvoimakustannuksiaan laskemalla saavuttamaan kilpailukykyisempää asemaa maailmanmarkkinoilla ja näin parantamaan maksutasettaan. Latvia onnistui kyllä luomaan massatyöttömyyttä, mutta tämä ei saanut aikaiseksi kasvaavaa vientiä tai laskenutta tuontia, joten maan maksutaseen paraneminen ei ollut syynä Latvian talouden "elpymiseen".

Pääsyynä Latvian talouden elpymiseen oli Weisbrotin mukaan se, että he eivät toimineet kuten olivat luvanneet Kansainväliselle valuuttarahastolle ja Euroopan viranomaisille. He olivat luvanneet kiristää huomattavasti budjettiaan, mitä he eivät kuitenkaan tehneet. Odottamaton inflaatio sai aikaan suunniteltua voimakaamman ekspansiivisen rahapolitiikan ja vähensi julkisen velan kasvua. Latvia sai myös paljon rahallista tukea Euroopan viranomaisilta, jotka halusivat varmistaa, ettei Latvia devalvoi valuuttaansa, koska se olisi aiheuttaneet mittavat tappiot mm. ruotsalaisille pankeille.

Weisbrotin mielestä Latvian esimerkistä tulisi oppia, että perinteinen vyönkiristyspolitiikka johtaa laajaan työttömyyteen ja pahaan taantumaan, kuten Kreikassa ja Espanjassa. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen Latvian tyyliin ei toimi. Jos euroalueen maat lakkaisivat harjoittamasta leikkauspolitiikkaa, saattaisi niiden talouksien elpymisestä olla toivoa. Hänen mukaansa on erittäin harhaanjohtavaa kutsua Latvian tapausta menestykseksi. Samalla logiikalla voitaisiiin Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa kutsua menestykseksi, koska siitäkin Yhdysvaltain talous lopulta elpyi.

It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut

Ha-Joon Chang:

Last week saw a string of bad economic news reports. (...) The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.

Ha-Joon Chang Cambridgen yliopistosta kyseenalaistaa The Guardianissa perinteisten vyönkiristysreseptien mahdollisuudet taata talouden elpymistä. Hänen mukaansa sen lisäksi etteivät nämä keinot toimi nykyisessä taloudellisessa tilanteessa, historia tarjoaa paljon näyttöä sen puolesta, etteivät ne ole koskaan muulloinkaan toimineet. Hän nostaa esimerkeiksi vuoden 1982 kehittyvien maiden velkakriisin, vuoden 1994 Meksikon kriisin, vuoden 1997 Aasian kriisin, vuoden 1998 Brasilian ja Venäjän kriisit sekä Argentiinan talouskriisin vuodelta 2002, joista kärsivät maat pakotettiin - useimmiten IMF:n toimesta - leikkaamaan julkista kulutusta ja tekemään ylijäämäisiä budjetteja velkojen maksamisesksi. Tämän seurauksena kyseisten maiden taloudet ainoastaan ajautuivat pahempaan lamaan.

Chang kyseenalaistaa todistusaineistoon vedoten myös näkemyksen, jonka mukaan sosiaalipalvelujen leikkaaminen elvyttäisi kasvua. Hänen mukaansa vuosien 1945 ja 1990 välillä väestön keskiansiot kasvoivat huomattavasti voimakkaammin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, huolimatta siitä, että Euroopan maiden hyvinvaltiorakenteet olivat keskimäärin kolmanneksen Yhdystvaltoja suuremmat. Kun Euroopan talouskasvu hidastui vuoden 1990 jälkeen, kasvoivat esimerkiksi Suomen ja Ruotsin taloudet nopeammin kuin Yhdysvaltojen, vaikka nämä maat kuluttivat sosiaalipalveluihin huomattavasti enemmän kuin Yhdysvallat.

Chang muistuttaa myös, että vuoden 1980 jälkeen yritettiin sijoituksia ja talouskasvua kannustaa leikkaamalla rikkaiden verotusta ja purkamalla talouden sääntelyä. Verrattuna sitä edeltäneisiin kolmeen korkeamman verotuksen ja tiukemman sääntelyn vuosikymmeneen, sijoitukset suhteessa BKT:hen sekä talouskasvu laskivat kyseistä politiikkaa harjoittaneissa maissa. Lisäksi hänen mukaansa huolimatta alhaisemmasta verotuksesta (osalla maista ei ollut edes tuloverotusta) ja vähäisestä sääntelystä, maailmantalous kasvoi 1800-luvulla huomattavasti hitaammin kuin korkean verotuksen ja tiukan sääntelyn vuosikymmeninä 1945-80.

Changin mukaan myöskään politiikat, jotka tähtäävät työvoiman joustavuuden lisäämiseen, palkkaamisen ja irtisanomisen helpottamiseen, eivät saa historiallisesta näytöstä tukea toimivina keinoina työllisyyden parantamiseksi. Vuosina 1945-80 työllisyysaste merkittävimmissä kapitalistisissa talouksissa oli 0% ja 4% välillä, huolimatta voimistuvasta työmarkkinoiden sääntelystä. Työttömiä oli huomattavasti enemmän 1800-luvulla, jolloin työntekijöiden palkkaamista ja irtisanomista ei säännelty juuri lainkaan.

Chang kysyykin, miksi tämän päivän poliittiset ja taloudelliset johtohahmot kannattavat keinoja, jotka historian valossa eivät selvästikään toimi. Hän epäilee, että selitys piileekin heidän halussaan säilyttää ja jopa vahvistaa taloudellista järjestelmää, joka on palvellut heitä hyvin viimeisten vuosikymmenien aikana.

Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder?

Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?

Lue myös:

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika

Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita

Mark Weisbrot:

I have argued for some time now that the recurring crisis in the eurozone is not driven by financial markets' demands for austerity in a time of recession, as is commonly asserted. Rather, the primary cause of the crisis and its prolongation is the political agenda of the European authorities – led by the European Central Bank (ECB) and European commission.

(…) Of course, the deficit reduction is making Spain's current recession worse – the Spanish government has estimated that this years' budget tightening will by itself reduce GDP by 2.6%. In a country that has about 25% unemployment and more than half its youth unemployed, this will push hundreds of thousands more people out of work. 

Taloustieteilijä Mark Weisbrot kirjoittaa Guardianissa julkaistussa kolumnissaan, että Euroopan jatkuvan talouskriisin taustalla vaikuttaa EU:n johdon ja Euroopan keskuspankin ajama politiikka, jolla pyritään hyvinvointirakenteiden purkamiseen. Weisbrotin mukaan yleinen käsitys siitä, että nykyinen julkisen sektorin leikkausinto johtuisi pääasiallisesti kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden aiheuttamasta paineesta lamamaille, on virheellinen. Euroopan heikommissa talouksissa ajetaan nyt väkisin läpi poliittisia uudistuksia, jotka eivät menisi normaalissa poliittisessa prosessissa läpi kansalaisten vastustusten takia. 

Espanjan valtavat leikkaukset valtion budjettiin, muun muassa terveydenhuoltoon, ja heikennykset työntekijöiden oikeuksiin ajavat valtion entistä syvemmälle lamaan ja aiheuttavat lisääntyvää työttömyyttä sekä samalla tarpeetonta kärsimystä Espanjan kansalaisille. Espanjan vuotuiset velanhoitokulut ovat Weisbrotin mukaan edelleen keskitasoa ja rahoitusmarkkinoiden nostamat korot saataisiin rauhoitettua Euroopan keskuspankin yksinkertaisella väliintulolla Espanjan velkakirjamarkkinoille – tämän voisi toteuttaa ilman kustannuksia muiden Euroopan maiden veronmaksajille. EKP teki vastaavanlaisia väliintuloja viime vuonna useampaan kertaan. 

Weisbrot varoittaa, että Euroopan unionin johto, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Euroopan hallitukset, tietoisesti tai tietämättään, ajavat tarpeettomia rajoituksia valtioiden julkisen kulutuksen rahoitukseen, ja näin ollen eurooppalaisia hyvinvointivaltion rakenteita puretaan systemaattisesti talouskriisin varjolla.

Lue myös:

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

HS: Yrityksille ja kuluttajille myönnetyt lainat vähentyneet

Helsingin Sanomat:

Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen. 

Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla. 

Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa. 

"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.

OP Pohjolan pääekonomistin lausunnot tukevat huomioita, joita useat arvovaltaiset asiantuntijat, kuten taloustieteen nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz, ovat esittäneet leikkauspolitiikan vaaroista talouskehityksen kannalta. Ilmiselvien valtavan mittakaavan sosiaalisten ongelmien lisäksi julkisen kulutuksen leikkaaminen heikentää julkisen sektorin työntekijöiden ostovoimaa sekä myöskin yksityisen sektorin tulevaisuudennäkymiä, sillä valtio ja kunnat tilaavat hyödykkeitä ja palveluja runsaasti yksityiseltä sektorilta.

Köyhät ja keskituloiset käyttävät suuremman osan tuloistaan arkipäiväiseen kulutukseen, kuin rikkaat, joten heidän tulojensa alentuminen ja palveluiden leikkaukset vähentävät merkittävällä tavalla kokonaiskysyntää. Kun kokonaiskysyntä laskee, yksityisen sektorin investointihalukkuus heikkenee, sillä heidän tuotteilleen ei ole samaa määrää ostajia, kuin ennen. Näin ollen leikkaukset aiheuttavat talouteen itseään toistavan kierteen, joka johtaa entistä syvempään lamaan.

Lue myös:

Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä