Miksi valtiot ovat nyt velkakriisissä?

Helsingin Sanomat:

Suomessa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että pidemmän päälle velkaantuminen ei saa jatkua nykytasolla. Muuten voisi pahimmillaan käydä kuin Kreikalle, jolle rahoittajat eivät enää halunneet antaa uutta lainaa. 

Suomi saa nyt lainaa pienellä korolla. Budjetin menopuolelta käy kuitenkin ilmi, että jo nykyisen valtionvelan korkomenoilla maksaisi kaksi kertaa esimerkiksi oikeusministeriön hallinnonalan kustannukset. 

Velkaantumisen hillitsemisen keinoista yksimielisyyttä on vähemmän. Joidenkin mielestä jopa kovempikin velkaantuminen olisi jonkin aikaa perusteltua talouden elvyttämiseksi.

Aiempina vuosikymmeninä Suomen talouden menestyksen tilaa arvioitiin pitkälti työllisyysluvuilla. Työttömyyden lisääntymistä pidettiin hälyttävänä, ja hyvästä syystä. Työttömyys aiheuttaa usein erittäin hankalan elämänvaiheen, koska se sisältää voimakasta epävarmuutta. Pahimmillaan työttömyys johtaa epätoivoon ja elämä voi suistua raiteiltaan. Työpaikan menetys onkin Suomessa yleinen syy köyhyyteen putoamisessa. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi työttömyys on erittäin haitallista talouden tehokkuuden kannalta. Työttömyyden ollessa suurta haaskataan valtavasti resursseja.

Katse julkista velkaa kohti

Vuonna 2007 Yhdysvalloista alkaneen talouskriisin jälkeen talousuutisoinnissa ja myös yhteiskunnallisessa keskustelussa on painotettu erityisesti valtioiden velkaa. Vaikka monien toimivina pidettyjen talouksien historiassa velkaa on ollut merkittävästi nykyistä enemmän, on valtioiden velkaantumisesta nostettu vuoden 2008 jälkeen yksi keskeinen nykytalouksia vaivaava ongelma. Samaan aikaan esimerkiksi työttömyyslukujen tarkastelu on jäänyt selvästi taka-alalle, ja tietylle tasolle asettuvaa työttömyyttä pidetäänkin nykyään jopa luonnollisena ilmiönä.

Valtioiden velkataakkoihin keskittymisen rinnalla on alkanut myös esiintyä entistä voimakkaampia puheenvuoroja julkisen sektorin menojen karsimisesta. Talouden ongelmiin on alettu esittää lukuisilta asiantuntijatahoilta yksinkertaista ratkaisua: julkisten menojen leikkaamista.

Onkin syytä kiinnittää huomiota useampaan seikkaan. Miksi valtiot ovat yhtäkkiä velkaantuneet niin voimakkaasti? Minkälaista säästämistä julkisten menojen leikkaaminen on? Ja kenen taskusta säästetään, kun karsitaan julkisista palveluista?

Velkapiikin taustalla pankkikriisit & taantuma

Vuoden 2007 finanssikriisi, sen rantautuminen Eurooppaan vuonna 2008 ja sitä seurannut eurokriisi muuttivat valtioiden velkatilannetta nopeasti. Kriisin alussa Euroopan maiden keskimääräinen velkamäärä oli 70 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun vuoden 2012 loppuun mennessä se oli kivunnut jo 90 prosenttiin.

Vain Kreikan tapauksessa voidaan perustellusti todeta, että velkaantuminen on ollut jo ennen tätä selvästi holtitonta ja johtunut suurilta osin julkisen sektorin toiminnasta. Sama ei kuitenkaan päde muihin Euroopan maihin – ovat ne sitten akuutteja kriisimaita, tai kriisistä tähän asti paremmin selvinneitä. Esimerkiksi Irlannin ja Espanjan kansantalouksien huomattavat vaikeudet sälytettiin nopeasti julkisen sektorin tuhlailun syyksi. Väite ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua, sillä maat olivat velanhoitonsa suhteen EU:n mallioppilaita – ennen kriisiä (vuonna 2007) Irlannin velka oli 12 % BKT:sta ja Espanjan 27 % BKT:sta. Vakavaraisena juhlitun Saksan velka oli samalla hetkellä 50% BKT:sta.

Varsinainen syy valtioiden velkataakkojen suurenemiseen on yksityisen sektorin aiheuttamat kriisit, jotka käynnistivät tämän prosessin. Esimerkiksi Irlannissa ja Espanjassa puhkesi asuntomarkkinakupla, joka oli paisunut pankkien varomattoman lainanannon seurauksena. Pankkien pelastamisen yhteydessä valtio otti pankkien tappiot hoitaakseen.

Sama kaava onkin toistunut useampaan otteeseen. Rahoituslaitosten kaatuessa ensin Yhdysvalloissa ja sen jälkeen Euroopassa, erimuotoiset pelastustoimet ovat siirtäneet valtavan mittaluokan tappioita pankeilta valtioiden vastuulle. Arviointitavasta riippuen, globaalin pankkijärjestelmän pelastaminen on tullut maksamaan 3000–13000 miljardia dollaria, ja suurin osa tästä kustannuksesta on siirretty valtioiden maksettavaksi. Tämän lisäksi valtioiden verotulot ovat heikenneet selvästi, koska kansantaloudet ovat joutuneet kriisin seurauksena taantumaan.

Pienituloiset joutuvat maksajiksi

Kun valtio leikkaa menojaan, suurimmat menetykset kohdistuvat julkisia palveluja eniten käyttäviin ihmisiin. Eniten julkisia palveluja hyödyntävät tunnetusti pienituloiset, koska heillä ei ole varaa shoppailla yksityiseltä sektorilta.

Vähiten leikkauspolitiikka koskettaa varakkaita, koska he käyttävät julkisia palveluita puolestaan vähiten. Heillä on myös parempi puskuri menetyksiin varallisuutensa ansiosta, joten mahdolliset menetykset eivät vaikuta arkielämän perustarpeiden tyydyttämiseen.

Väärinymmärtäminen voi johtaa hyvinvoinnin rapautumiseen

Valtioiden velkaantumisen syitä tulisi nostaa esiin julkisessa keskustelussa nykyistä paremmin. Muuten on vaarana, että talouspoliittiset päätökset tehdään yksisilmäisesti liiallisen valtion velkaantumisen pelossa. On myös haitallista syyttää yleishyödyllisiä palveluita ja hyvinvointirakenteita nykyisen velkakriisin aiheuttamisesta, sillä tämä virheellinen uskomus johtaa helposti tarpeettomaan hyvinvoinnin rapauttamiseen ja eriarvoisuuden kasvuun.

Lue myös:

Espanjan talousongelmien taustalla yksityisen sektorin virheet
Mikä aiheutti vuoden 2008 finanssiromahduksen?
Lisää leikkauspolitiikasta

Krugman: Hyvinvointivaltiota tulisi suojella leikkauksia vastaan

Paul Krugman:

For people who like to claim that the welfare state was the source of the crisis, you can look at Sweden, which has done not great, but relative to almost anybody else in the world, has ridden out the crisis pretty well,” Krugman said. That’s “despite a welfare state that’s very generous.

Vuonna 2008 taloustieteen Nobelilla palkittu Princetonin yliopiston professori Paul Krugman, yksi maailman tunnetuimmista taloustieteilijöistä, kehottaa Bloombergin tekemässä haastattelussa suojelemaan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia. Krugman painottaa Ruotsin esimerkin osoittavan, ettei hyvinvointivaltio ole talouskriisin syynä. Maalla on edelleen yksi maailman laajimmista julkisista hyvinvointijärjestelmistä, ja se on selvinnyt kriisistä suhteellisen hyvin.

Bloombergin jutussa tuodaan myös esiin, ettei hyvinvointirakenteiden laajuus ole heikentänyt valtioiden vakavaraisuutta. Esimerkiksi sekä Tanskan että Ruotsin budjettialijäämä on merkittävästi pienempi kuin Yhdysvaltojen. Mailla on myös poikkeuksellisen vahva luottamus rahoitusmarkkinoilta, joten velanhoitokustannukset ovat pieniä.

Parecon Finlandin blogista voi lukea lisää leikkauspolitiikasta.

YLE: Islannista oppia – lamassa ei kannata hylätä heikoimpia

YLE uutisoi Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelista, jossa käsiteltiin Islannin selvitymistä talousromahduksesta.

Talousromahduksen kärsinyt Islanti on käyttänyt toipumiseensa aktiivista sosiaaliturvaa. Vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen Islanti ei leikannut julkisia menoja niin rankasti kuin jotkut kansainväliset rahoittajat neuvoivat, sanoo artikkelin kirjoittaja, tutkimusprofessori Jussi Simpura Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

(...) Islannissa toki tehtiin tuskallisia kiristyksiä julkisiin menoihin, mutta niitä kohdennettiin lievempinä heikoimmassa asemassa oleviin, jotta ei vietäisi tulevaisuudennäkymiä. Erilaiset Islannin väestöä ja taloutta kuvaavat tunnusluvut vaikuttavat nyt neljän vuoden kuluttua jo kohtuullisilta (...) Työttömyys on kasvanut pari prosenttiyksikköä lamaa edeltävästä ajasta. Kaikkien tulot ovat pudonneet, mutta vähiten pienituloisimmalla kymmeneksellä, ja tuloerot ovat tasoittuneet.

Lue myös:

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle

Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan "menestystarinaksi" harhaanjohtavaa

Mark Weisbrot:

IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis.

But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".

Weisbrotin mielestä IMF:n pääjohtaja Lagarden ja muiden leikkauspolitiikan ylistäjien viesti Latviasta "menestystarinana" on harhaanjohtava. Hän kirjoittaa, kuinka finanssikriisin ja vuosien 2009-2009 laman myötä Latvia menetti lähes neljänneksen kansantulostaan. Samanaikaisesti työttömyys kasvoi 5,3 prosentista aina 20 prosenttiin työkykyisistä. Jos työttömyyslaskelmiin sisällytetään ne ihmiset, jotka jäivät pois työelämästä tai siirtyivät työskentelemään ainoastaan osa-aikaisesti, työttömyyslukemaksi nousee yli 30 %. Tämän lisäksi kriisien johdosta n. 10 % työtätekevistä lähti ulkomaille, useat pysyvästi.

Latvian talous kasvoi viime vuonna 5,5 % ja ennusteet tälle vuodelle liikkuvat 2 prosentin tienoilla. Työttömyysaste on edelleen korkea, 16,3% virallisen arvion mukaan ja 23,6% kun mukaan lasketaan osa-aikaiset ja työelämän ulkopuolelle jääneet. IMF:n ennusteiden mukaan Latvia tarvitsee vuosikymmenen saavuttaakseen kriisiä edeltäneen BKT:n tason.

Weisbrotin mukaan pahinta Lagarden viestissä on ajatus, jonka mukaan muut euroalueen maat voisivat ottaa oppia Latviasta. Latviassa yritettiin "sisäisen devalvaation" (internal devaluation) avulla laskea maan työvoimakustannuksia ja täten parantaa maan asemaa maailmanmarkkinoilla. "Sisäisellä devalvaatiolla" tarkoitetaan valtion suhteellisen kilpailukyvyn parantamista erilaisin toimin, jotka laskevat tuotantokustannuksia. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen voidaan saavuttaa luomalla suurtyöttömyyttä ja ajamalla sitä kautta palkkoja alemmas, kuten Weisbrotin mukaan uusliberaalien talousoppien mukaisesti Latvian tapauksessa yritettiin. Kun tämän johdosta vienti kasvaisi ja tuonti laskisi, maksutase, joka on karkeasti ottaen viennin ja tuonnin erotus, paranisi. Tämä parantaisi maan taloudellista tilannetta.

Weisbrot kirjoittaa, että Latvia ei kuitenkaan onnistunut työvoimakustannuksiaan laskemalla saavuttamaan kilpailukykyisempää asemaa maailmanmarkkinoilla ja näin parantamaan maksutasettaan. Latvia onnistui kyllä luomaan massatyöttömyyttä, mutta tämä ei saanut aikaiseksi kasvaavaa vientiä tai laskenutta tuontia, joten maan maksutaseen paraneminen ei ollut syynä Latvian talouden "elpymiseen".

Pääsyynä Latvian talouden elpymiseen oli Weisbrotin mukaan se, että he eivät toimineet kuten olivat luvanneet Kansainväliselle valuuttarahastolle ja Euroopan viranomaisille. He olivat luvanneet kiristää huomattavasti budjettiaan, mitä he eivät kuitenkaan tehneet. Odottamaton inflaatio sai aikaan suunniteltua voimakaamman ekspansiivisen rahapolitiikan ja vähensi julkisen velan kasvua. Latvia sai myös paljon rahallista tukea Euroopan viranomaisilta, jotka halusivat varmistaa, ettei Latvia devalvoi valuuttaansa, koska se olisi aiheuttaneet mittavat tappiot mm. ruotsalaisille pankeille.

Weisbrotin mielestä Latvian esimerkistä tulisi oppia, että perinteinen vyönkiristyspolitiikka johtaa laajaan työttömyyteen ja pahaan taantumaan, kuten Kreikassa ja Espanjassa. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen Latvian tyyliin ei toimi. Jos euroalueen maat lakkaisivat harjoittamasta leikkauspolitiikkaa, saattaisi niiden talouksien elpymisestä olla toivoa. Hänen mukaansa on erittäin harhaanjohtavaa kutsua Latvian tapausta menestykseksi. Samalla logiikalla voitaisiiin Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa kutsua menestykseksi, koska siitäkin Yhdysvaltain talous lopulta elpyi.

It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä

Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita

Mark Weisbrot:

I have argued for some time now that the recurring crisis in the eurozone is not driven by financial markets' demands for austerity in a time of recession, as is commonly asserted. Rather, the primary cause of the crisis and its prolongation is the political agenda of the European authorities – led by the European Central Bank (ECB) and European commission.

(…) Of course, the deficit reduction is making Spain's current recession worse – the Spanish government has estimated that this years' budget tightening will by itself reduce GDP by 2.6%. In a country that has about 25% unemployment and more than half its youth unemployed, this will push hundreds of thousands more people out of work. 

Taloustieteilijä Mark Weisbrot kirjoittaa Guardianissa julkaistussa kolumnissaan, että Euroopan jatkuvan talouskriisin taustalla vaikuttaa EU:n johdon ja Euroopan keskuspankin ajama politiikka, jolla pyritään hyvinvointirakenteiden purkamiseen. Weisbrotin mukaan yleinen käsitys siitä, että nykyinen julkisen sektorin leikkausinto johtuisi pääasiallisesti kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden aiheuttamasta paineesta lamamaille, on virheellinen. Euroopan heikommissa talouksissa ajetaan nyt väkisin läpi poliittisia uudistuksia, jotka eivät menisi normaalissa poliittisessa prosessissa läpi kansalaisten vastustusten takia. 

Espanjan valtavat leikkaukset valtion budjettiin, muun muassa terveydenhuoltoon, ja heikennykset työntekijöiden oikeuksiin ajavat valtion entistä syvemmälle lamaan ja aiheuttavat lisääntyvää työttömyyttä sekä samalla tarpeetonta kärsimystä Espanjan kansalaisille. Espanjan vuotuiset velanhoitokulut ovat Weisbrotin mukaan edelleen keskitasoa ja rahoitusmarkkinoiden nostamat korot saataisiin rauhoitettua Euroopan keskuspankin yksinkertaisella väliintulolla Espanjan velkakirjamarkkinoille – tämän voisi toteuttaa ilman kustannuksia muiden Euroopan maiden veronmaksajille. EKP teki vastaavanlaisia väliintuloja viime vuonna useampaan kertaan. 

Weisbrot varoittaa, että Euroopan unionin johto, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Euroopan hallitukset, tietoisesti tai tietämättään, ajavat tarpeettomia rajoituksia valtioiden julkisen kulutuksen rahoitukseen, ja näin ollen eurooppalaisia hyvinvointivaltion rakenteita puretaan systemaattisesti talouskriisin varjolla.

Lue myös:

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä

Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz kirjoittaa kolumnissaan, kuinka julkisen kulutuksen säästöohjelmat eivät auta palauttamaan sijoittajien, kuluttajien ja liike-elämän luottamusta talouteen.

"How can confidence be restored as the crisis economies plunge into recession? How can growth be revived when austerity will almost surely mean a further decrease in aggregate demand, sending output and employment even lower?

This we should know by now: markets on their own are not stable. Not only do they repeatedly generate destabilizing asset bubbles, but, when demand weakens, forces that exacerbate the downturn come into play. Unemployment, and fear that it will spread, drives down wages, incomes, and consumption – and thus total demand."

Markkinat ovat luonnostaan epävakaat, ja kokonaiskysynnän laskemisesta aiheutuvasta laskusuhdanteesta syntyy helposti itseään vahvistava kierre. Stiglitzin mukaan julkisen kulutuksen säästöohjelmat vain pahentavat kriisiä, koska ne vähentävät kokonaiskysyntää entisestään, mikä taas ajaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän. Myös toinen taloustieteen nobelisti Paul Krugman ja IIF:n johtaja Charles Dallara ovat samoilla linjoilla.

Kansan Uutiset:

Krugmanin mukaan kahden viime vuoden kokemukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, ettei julkisten menojen leikkaaminen rohkaise kuluttajia ja liike-elämää kuluttamaan enemmän. ”Menoleikkaukset laskusuhdanteessa saavat laskukauden vain syvemmäksi”, kirjoittaa Krugman.

Krugman toteaa, että oikeaoppiset käyttävät Irlantia esimerkkinä leikkauspolitiikan onnistumisesta, mutta todellisuudessa Irlannin lainakulut ovat edelleen korkeammat kuin Espanjan tai Italian.

Taloussanomat:

Eurooppa ja ennen kaikkea sen päärahoittaja Saksa ovat keskittyneet liian paljon säästötoimiin kasvun kustannuksella, kansainvälisen rahoitusalan yritysten Institute of International Finance -yhdistyksen johtaja Charles Dallara sanoo.

Markkinat ovat luonnostaan epävakaat, koska niillä vaikuttavat epävakauttavat voimat - markkinatoimijoiden täysin rationaalinen toiminta - ajavat markkinoita koko ajan kohti kuplia ja taantumia. Laskusuhdanteessa kokonaiskysynnän väheneminen kannustaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän, koska nyt on odotettavissa, etteivät he saa tuotteitaan myydyksi yhtä hyvin kuin ennen. Ja kun yritykset vähentävät tuotantoa, tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja vahvistaa kierrettä. Tämän vuoksi julkisen kulutuksen leikkaaminen laskusuhdanteessa pahentaa tilannetta, koska se edesauttaa kokonaiskysynnän pienenemistä ja täten pahentaa laskusuhdannetta. Julkista kulutusta lisäämällä taas voidaan kasvattaa kokonaiskysyntää ja yrittää kääntää talouden suunta noususuhdanteiseksi.

Lue myös:

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Harvard Business Review: There is no invisible hand
Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi

Taloussanomat:

Islanti aikoo maksaa osan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Pohjoismaiden sille myöntämistä lainoista takaisin ennen määräaikaa.

(...) Summa vastaa reilua viidennestä Islannin IMF:tä ja Pohjoismailta vuonna 2008 saamasta rahoituksesta. Islanti joutui tukeutumaan kansainväliseen apuun sen jälkeen, kun maan suurimmat pankit jättivät maksamatta kymmenien miljardien eurojen velat.

Kepa, 22.11.2011:

Islanti hoiti kriisiään toisin kuin perinteiset opit olisivat velvoittaneet: hyvinvointi säilytettiin ja sitä jopa vahvistettiin. Talous lähti nousuun, vaikka kaikki valtavirran talousopit sanoivat, että sen olisi pitänyt lähteä laskuun.

Islanti teki oikein, kun se päätti vuonna 2008 antaa kriisipankkien kaatua eikä suostunut sosialisoimaan niiden tappioita. Vahvasti elvyttävä talouspolitiikka oli oikea ratkaisu, samoin kuin pääomaliikkeiden vahva kontrolli.

Näin totesi kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Islannin edustaja Franek Rozwadowski konferenssissa, jonka IMF järjesti 27. lokakuuta Reykjavikissa yhdessä maan hallituksen kanssa.

(...) Vaikka IMF:n edustajien avaukset ovat yllättäviä, ne eivät tule aivan puun takaa. Noin 30 vuoden kokemukset kehitysmaiden velkakriiseistä ovat opettaneet, että eurooppalainen budjettikuri- ja sanelupolitiikka eivät ole paras lääke talouslaman hoidossa.

Lue myös:

IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä
Robin Hahnel: “Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu”

Mark Weisbrot: Taloustieteilijöiden hälyttävä idioottimaisuus

Taloustieteilijä Mark Weisbrot varoittaa Guardianissa, että Yhdysvalloissa vallalla olevat taloustieteelliset käsitykset ovat virheellisiä ja erittäin vahingollisia yhdysvaltalaisten hyvinvoinnin kannalta:

What the budget hawks are basically telling us is that we must assume that insurance and pharmaceutical companies will have a veto over the provisions of healthcare reform for decades to come. And that, therefore, we must find other ways to make up for these excessive costs, including cutting social security and other government spending, and pushing us into higher rates of poverty and inequality than we already have. 

And even worse in the short run, all this crap about the deficit and the debt will be used to block the necessary stimulus measures – "stimulus" has already become a dirty word that Democratic politicians are afraid to utter. This means high unemployment and a lot of unnecessary misery in the world's richest country for the foreseeable future.

Weisbrotin mukaan pääasiallisesti valtion velkaantumisesta huolestuneet tahot, jotka vaativat julkisen sektorin leikkauksia, ajavat Yhdysvaltoja entistä syvempään lamaan ja lisääntyvään taloudelliseen eriarvoisuuteen. Suurille lääke- ja vakuutusyhtiöille suotuisa yksityinen terveydenhoitojärjestelmä Yhdysvalloissa on surullisen kuuluisa tehottomuudestaan ja järjestelmän kulut ovat kovassa nousussa. Järjestelmän täysremontin sijaan vaaditaan sosiaalimenojen leikkauksia, ja näiden vaatimusten taustalla on Weisbrotin mukaan virheellinen käsitys valtion velkaantumisen vaaroista.

Suomessakin toistuvasti esitetty huoli valtion ylivelkaantumisesta näyttäytyy Weisbrotin kommenttien valossa troijan hevosena hyvinvointirakenteiden purkamiselle.

Lisää aiheesta:

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: "Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu"
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin

Paul Krugman, New York Times:

Deficit-worriers portray a future in which we’re impoverished by the need to pay back money we’ve been borrowing. They see America as being like a family that took out too large a mortgage, and will have a hard time making the monthly payments.
This is, however, a really bad analogy in at least two ways. 

First, families have to pay back their debt. Governments don’t — all they need to do is ensure that debt grows more slowly than their tax base. The debt from World War II was never repaid; it just became increasingly irrelevant as the U.S. economy grew, and with it the income subject to taxation. 

Second — and this is the point almost nobody seems to get — an over-borrowed family owes money to someone else; U.S. debt is, to a large extent, money we owe to ourselves.

Taloustieteen nobelisti Paul Krugman purkaa kolumnissaan "Nobody Understands Debt" yleisimpiä väärinkäsityksiä liittyen valtioiden velkaantumiseen. Valtion velka mielletään usein samanlaiseksi kuin ylisuuren asuntovelan ottaneen perheen velka. Krugman huomauttaa, että vertaus ontuu pahasti, sillä valtioiden ei tarvitse maksaa velkaa takaisin, kunhan huolehditaan siitä, että velka kasvaa hitaammin kuin verokertymä kasvaa. On myös tärkeää huomata, että ylivelkaantunut perhe on velkaa muille, kun taas esimerkiksi Yhdysvaltain velka on suuressa määrin lainaa itseltään.

Krugman antaa esimerkin toisen maailmansodan aiheuttamasta velasta, joka oli suhteellisesti suurempi kuin nykyinen Yhdysvaltain valtion velka. Velka oli kuitenkin myös veronmaksajien omistamaa – esimerkiksi niiden ihmisten, jotka ostivat valtion joukkovelkakirjoja. Velka ei tehnyt sodanjälkeisestä Amerikasta köyhempää, eikä se estänyt suurimpia nousuja tuloissa ja elintasossa Yhdysvaltain historiassa.

Kuten Krugman toteaa, julkista velkaa voi olla toki liikaa ja julkisella velalla on merkitystä. Nykyisenkaltaisessa taloustaantumassa julkisen velan keinotekoista suitsimista tärkeämpää on pyrkiä elvyttämään taloudet kasvavan työttömyyden loukusta lisäämällä julkista kulutusta. Nykyinen valtion velkaantumisella pelottelu johtaa vain tarpeettomiin julkisen sektorin leikkauksiin ja laman syventymiseen.

IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä

Kepa:

Islanti hoiti kriisiään toisin kuin perinteiset opit olisivat velvoittaneet: hyvinvointi säilytettiin ja sitä jopa vahvistettiin. Talous lähti nousuun, vaikka kaikki valtavirran talousopit sanoivat, että sen olisi pitänyt lähteä laskuun.

Islanti teki oikein, kun se päätti vuonna 2008 antaa kriisipankkien kaatua eikä suostunut sosialisoimaan niiden tappioita. Vahvasti elvyttävä talouspolitiikka oli oikea ratkaisu, samoin kuin pääomaliikkeiden vahva kontrolli.

Näin totesi kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Islannin edustaja Franek Rozwadowski konferenssissa, jonka IMF järjesti 27. lokakuuta Reykjavikissa yhdessä maan hallituksen kanssa.

IMF:n perinteinen resepti - nk. rakennesopeutusohjelma - on sisältänyt normaalisti vaatimuksen julkisen kulutuksen leikkaamisesta, verotuksen nostamisesta, keskuspankkien rahahanojen kiristämisestä sekä kansainvälisen kaupan ja sijoituksien rajoitusten höllentämisestä.

Rakennesopeutusohjelma yleensä vain pahentaa kriisin aiheuttamaa taantumaa, koska julkisen kulutuksen leikkaaminen sekä verotuksen nostaminen vähentää kokonaiskysynnän määrää ja täten vähentää tuotantoa ja työllisyyttä. Rahahanojen kiristäminen nostaa korkoja ja ajaa täten heikoilla olevia kotimaisia yrityksiä konkurssiin, vähentää kotimaisten sijoitusten kysyntää ja täten vähentää entisestään kokonaiskysyntää, työllisyyttä ja tuotantoa.

Ohjelmien tarkoitus ei olekaan kohentaa kansalaisten taloudellista asemaa vaan varmistaa valtion velanmaksukyky ulkomaisille velkojille. Tavoitteena on muuntaa valtiot velanmaksukoneiksi, joiden tappiolliset budjetit käännetään pikaisesti voitollisiksi, joilla kansainvälinen velka sitten maksetaan takaisin.

Aiheesta lisää: Robin Hahnel - Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

TS: Hätäraha päätyy takaisin pankeille

Taloussanomat:

Hätäluotoin kriisimaihin maksettavat rahasummat käväisevät kääntymässä kulloinkin "pelastettavan" valtion tyhjässä kassakirstussa – josta ne kaikkoavat viimeistään seuraavan lainanmaksupäivän koittaessa eteenpäin. 

Hätärahasta vain pieni osa menee kriisivaltion käyttömenoihin eli alijäämän tilkkeeksi esimerkiksi virkamiesten palkkoihin, teiden kunnostamiseen tai vähäosaisten avustuksiin.
Suurin osa hätärahasta menee vanhojen velkojen kuoletuksina ja korkoina velkojille eli pankeille ja muille rahoittajille.

Taloussanomien uutisessa kuvataan, kuinka velkakriisimaille myönnetyt tukipaketit siirtävät varoja suoraan suurpankeille – vain murto-osa varoista käytetään valtion kulutukseen, joka olisi tehokkain ja oikeudenmukaisin tapa nousta taantumasta sekä kriisimaiden sekä muiden EU-maiden kannalta.

Sen sijaan että velkakriisimaita tuettaisiin lainaamalla heille voitollisella (mutta keinottelun nostamia markkinahintoja merkittävästi alemmalla) korolla, kriisimaat joutuvat yksityistämään julkiset palvelunsa ja myymään valtionyritykset yksityisille omistajille. Nämä leikkauskuurit johtavat vain laman pitkittymiseen, ja tarpeettomaan kärsimykseen kriisimaiden kansalaisille.