Kaupankäynti terveydellä ei ole ongelmatonta

Matti Apunen kaipasi Helsingin Sanomissa 11.2. julkaistussa sote-uudistusta kritisoivassa kolumnissaan suomalaiseen terveydenhuoltoon lisää kilpailua ja markkinatalouden lainalaisuuksia. Sote-uudistuksen kokonaisuuden epäselvyys ja tiedotuksen sekavuus ovat perusteltuja kritiikin kohteita. On kuitenkin tärkeää tunnistaa, että markkinarakenteet sopivat huonosti terveydenhoitoon.

Terveydenhoitomarkkinat ovat poikkeukselliset. Torilla hedelmiä on helppo vertailla ja poimia parhaat kauppakassiin, mutta terveyspalveluissa vertailu on vaikeampaa. Alalla tarjontapuoli, kuten lääkäri ja sairaala, on tavallista aktiivisemmassa roolissa kuluttajien tehdessä valintojaan. Sairas ihminen ei yleensä ole taloustieteen oppikirjojen kuvailema rationaalinen toimija, jolla on runsaasti energiaa vertailla eri toimenpiteiden kustannuksia ja hyötyjä.

Yrityksillä on merkittävä vaikutusvalta myymiensä palvelujen kysyntään, sillä potilailla ei ole käytännössä mahdollisuuksia kyseenalaistaa hoidossa saamiaan suosituksia. Kaupankäynti perustuu pitkälti luottamukseen lääkäriä ja yritystä kohtaan, mikä poikkeaa selvästi perinteisestä markkina-asetelmasta. Terveyspalveluissa ei myöskään ole muun kaupankäynnin tapaan takuuta tai palautusoikeutta.

Lisäksi terveydenhoitomarkkinat kärsivät kilpailun puutteesta, mikä heikentää niiden toimivuutta. Toimiva kilpailuasetelma on tunnetusti vaikeaa saavuttaa Suomen kaltaisilla pienillä markkina-alueilla, ja vaikka tässä onnistuttaisiinkin, usean toimijan pirstaleinen pelikenttä päällekkäisine palveluineen on vaikeasti hahmotettava.

Yritysten kannustimetkin ovat ristiriitaiset. Ennaltaehkäisevä terveydenhoito on huonoa liiketoimintaa, sillä katteet ovat alhaiset ja hoidon tepsiessä asiakas ei enää palaa. Yrityksen kannattaakin kaupata monimutkaisempia operaatioita ja tutkimuksia, joissa on paremmat katteet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa niitä teetetään potilaille enemmän kuin Euroopassa. Hoidon määrä ei kuitenkaan ole kulkenut käsi kädessä hoidon laadun kanssa. Yhdysvaltalainen yksityiseen sektoriin nojaava terveydenhuolto on kansainvälisissä vertailuissa korostetun kallista ja heikkotasoista, kun taas eurooppalaiset julkiset järjestelmät ovat säännöllisesti kärkisijoilla.

Yksityiset sairausvakuutukset lisäävät päällekkäisyyksiä ja byrokratiaa, sekä välillisesti hoidon kustannuksia. Työterveydenhuolto on puolestaan erittäin kannattavaa liiketoimintaa, koska työssäkäyvät asiakkaat ovat valtaosin terveitä. Tämä yksityinen järjestelmä ymmärrettävästi kukoistaa markkinamittarein, koska sen ulkopuolelle jäävät keskimäärin kalleimmat asiakkaat – kroonisesti sairaat, työttömät ja vanhukset.

Eri maiden ratkaisuja vertailtaessa on tullut selväksi, että kilpailuun perustuva terveydenhuolto ei tuota toivottuja lopputuloksia. Pohjoismaissa kaukonäköisesti toteutettu julkinen terveydenhuolto on osoittautunut tehokkaaksi järjestelmäksi. Suomalaista terveydenhuoltoa tuleekin kehittää huolellisesti ja muiden maiden virheistä oppien.

Lue myös:

"Yksityistäminen lisää läpinäkyvyyttä" - Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkisen vastaus kirjoitukseen

Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden

Miksi taloudellinen epätasa-arvo on ongelma?

Guardian: Euroopan tyhjiin asuntoihin majoittaisi mantereen kodittomat kahteen kertaan

The Guardian:

More than 11m homes lie empty across Europe – enough to house all of the continent's homeless twice over – according to figures collated by the Guardian from across the EU.

Euroopassa on tyhjillään valtavasti asuntoja. Asuntoja on noin kaksi kertaa yhtä paljon kun Euroopassa on asunnottomia. 

Merkittävä osa asunnoista on rakennettu 2000-luvun alun taloudellisen nousukauden aikana, mutta talouden romahduksen takia asuntoja ei ole välttämättä edes koskaan käytetty.

Guardianin uutinen on käytännön esimerkki siitä, kuinka käytännön kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen on markkinatalouksissa usein ongelmallista, ja yhteiskunnan resursseja käytetään monesti tuhlailevalla ja lyhytnäköisellä tavalla. 

Lue myös:

Markkinoilla myytävä ruoka mitä sattuu

Bill Gates: Kapitalismissa tuotetaan rikkaille, yleinen hyöty jää jalkoihin

Apple vastaan Samsung ja markkinoiden tehottomuus

Markkinoilla myytävä ruoka mitä sattuu

The Guardian:

Consumers are being sold food including mozzarella that is less than half real cheese, ham on pizzas that is either poultry or "meat emulsion", and frozen prawns that are 50% water, according to tests by a public laboratory. 

The checks on hundreds of food samples, which were taken in West Yorkshire, revealed that more than a third were not what they claimed to be, or were mislabelled in some way. 

Kolmannes markkinoilla myytävistä elintarvikkeista ei sisältänyt sitä, mitä luvattiin, kirjoittaa The Guardian. Guardianin siteeraaman West Yorkshiressa tehdyn tutkimuksen mukaan kuluttajille myydään muun muassa mozzarellaa, jossa alle puolet on oikeaa juustoa, tai laihdutukseen sopivaa yrttiteetä, jossa oli yrttien ja teen sijaan glukoosijauhoa, jota oli terästetty myynnistä poistetulla laihdutuslääkkeellä.

Julkiseen sektoriin kohdistuvien leikkauksien takia viranomaisilla on yhä pienemmät resurssit tarkastella markkinoilla myytävän ruoan laatua.

Lue myös:

Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden

Tosielämän markkinat

Miksi talous kannustaa ympäristön turmelemiseen?

Real News: Osuustoiminnan mahdollisuuksista ja rajoituksista

Professori Gar Alperovitz käy läpi Real Newsin haastattelussa osuustoiminnan edistysaskeleita ja rajoituksia. Haastattelu on tiivis ja pätevä läpileikkaus osuustoiminnan positiivisista puolista. Samaan aikaan Alperovitz kuitenkin muistuttaa hyvin, kuinka osuuskunnat joutuvat edelleen toimimaan markkinarakenteiden asettamissa reunaehdoissa. 

Alperovitz muistuttaa myös, että jonkinasteinen talouden suunnittelu on tärkeää markkinatalouksien virheiden korjaamiseksi. Tänäkin päivänä suuryritykset harrastavat itsestäänselvästi monin merkittävin tavoin talouden suunnittelua, mutta suuryrityksissä tapahtuva suunnittelu on täysin epädemokraattista. Toisin sanoen nykyjärjestelmässäkin toteutetaan jatkuvasti talouden suunnittelua eri tasoilla, mutta suunnittelusta vastaavat suuromistajat yhdessä poliittisen ja valtiollisen eliitin kanssa. Alperovitz peräänkuuluttaakin demokraattisen suunnittelun merkitystä paremman talousjärjestelmän saavuttamiseksi.

Osallisuustalouden insitutionaaliset ratkaisut ovat hyvä lähtökohta keskustelulle siitä, miten osuustoiminnalliset yhteenliittymät voisivat koordinoida tehokasta taloudellista toimintaansa ihmislähtöisesti ja yksilöiden omaehtoisuutta tukien, yhteiskunnallisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Lue myös:

Talouden suunnittelusta

Talouden demokraattisesta suunnittelusta

Peruste-lehdessä artikkeli osallisuustaloudesta

Miksi taloudellinen epätasa-arvo on ongelma?

Varallisuus keskittyy globaalisti yhä harvempiin käsiin. Näin kertoo kansalaisjärjestö Oxfam raportissaan, jonka mukaan maailman 85 rikkainta omistaa enemmän kuin 3,5 miljardia köyhintä.

Varallisuuden ja tulojen epätasa-arvo on vakava globaali ja yhteiskunnallinen ongelma. Taloudellinen epätasa-arvo johtaa mahdollisuuksien epätasa-arvoon, heikentää talouden tehokkuutta ja vähentää ahkeruudesta palkitsemista. Epätasa-arvo rapauttaa myös demokratiaa. 

Poliittiset päätökset ovat olleet edesauttamassa taloudellisen epätasa-arvon kasvua viime vuosikymmeninä. Taloudellisen epätasa-arvon perustana ovat kuitenkin markkinatalouden rakenteet.

Taloudellisen epätasa-arvon vähentäminen tärkeää kehitykselle ja hyvinvoinnille

Taloudellinen tasa-arvon edistäminen on tärkeää yhteiskunnan kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta. Tulojen eriarvoisuutta tutkineen Kate Pickettin mukaan taloudellinen epätasa-arvo heijastuu laajasti ympäri yhteiskuntaa. Taloudellinen epätasa-arvo on yhteydessä esimerkiksi väestön heikkoon terveyteen, lyhyeen elinajanodotteeseen ja korkeampaan kuolleisuuteen.

Lisäksi tasa-arvoisemmissa maissa luottamus yhteiskuntaan ja niin kutsuttu sosiaalinen pääoma ovat korkeampia kuin epätasa-arvoisissa maissa. Unicefin ylläpitämän lasten hyvinvointia tarkastelevan indeksin mukaan myös lasten hyvinvointi on merkittävästi parempi taloudelliseti tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa.

Taloudellisella epätasa-arvolla on myös ekologisesti vahingollinen ulottuvuutensa. Epätasa-arvoinen tulonjako rohkaisee kulutuspohjaiseen statuskamppailuun, joka rasittaa sekä elinympäristöä että oravanpyörässä ahkeroivia ihmisiä. Rikkaiden rikastuminen käy siis muille kalliiksi.

Tulojen epätasa-arvo johtaa mahdollisuuksien epätasa-arvoon

Toisin kuin usein väitetään, mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää tulojen suhteellisen tasaista jakautumista yhteiskunnassa. Mahdollisuuksien epätasa-arvo konkretisoituu esimerkiksi siinä, kuinka lapsen tulevaisuus määräytyy sosiaalisten olojen perusteella, tarkemmin sanottuna syntymäpaikan ja vanhempien sosio-ekonomisen aseman pohjalta, eikä niinkään oman osaamisen, kyvykkyyden, lahjakkuuden tai ahkeruuden perusteella. Tutkimusten perusteella onkin yhä selvempää, että sosioekonominen asema vaikuttaa merkittävästi ihmisen toimintakykyyn (1,2).

Jopa Suomessa, joka on kansainvälisesti verraten tasa-arvoinen maa, sosiaaliset tekijät määrittävät merkittävästi yksilön tulevaisuutta. Uuden tutkimuksen mukaan esimerkiksi vanhempien tulotaso periytyy voimakkaasti, etenkin suurituloisten ja pienituloisten keskuudessa. Tulotasossa ei ole kyse ainoastaan kulutusmahdollisuuksista, vaan laajasti elämän edellytyksistä, kuten koulutuksesta tai terveydenhuollosta. Tuloerojen kasvu näkyy Suomessa esimerkiksi terveyserojen kasvuna tai äänestysaktiivisuuden laskuna.

Epätasa-arvo rapauttaa demokratian

Ennen kaikkea on tärkeää muistaa, että tulojen epätasa-arvoinen jakautuminen tarkoittaa myös epätasa-arvoa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Markkinataloudessa päätöksiä tehdään ääni per euro -periaatteella. Toisin sanoen niiden ihmisten toiveita ja haluja kuunnellaan tarkemmin, joilla on enemmän maksuvalmiutta. Kapitalismissa tuotetaan rikkaille yleisen hyödyn jäädessä jalkoihin. Tämä selittää myös sen, miksi markkinataloudessa resurssit kohdentuvat usein järjettömällä tavalla: samaan aikaan kun Guggenheimille suunnitellaan tonttia Helsingin parhaille paikoille, ovat tontit kaupungin edullisille vuokra-asunnoille tiukassa.

Epätasa-arvoinen toiveiden kuuleminen markkinataloudessa tulee esille kahta kautta. Ensinnäkin epätasa-arvo vahvistuu suoran kulutuksen kautta. Koska kulutus ohjaa tuotantoa, vaikuttaa tulonjako merkittävästi siihen, mitä tuotetaan. Kun tulonjako on suhteellisen tasainen, on kulutuskin tasaisempaa ja kohdistuu perushyödykkeisiin. Voimakkaan epätasaisen tulonjaon vallitessa löytyy kysyntää ökytuotteille ja mahdollisimman halvalla tehdyille tuotteille, vaikka ympäristön ja hyvinvoinnin kannalta viisas tuotanto rakentuisi eri tavalla.

Hyvätuloisilla on lisäksi muita parempi mahdollisuus tukea sellaisia poliitikkoja, ajatuspajoja ja ideologioita, jotka he kokevat tärkeiksi. Näin tulojen epätasa-arvo johtaa rikkaiden äänen voimakkaampaan kuulemiseen yhteiskunnassa. Kun taloudellinen ja poliittinen valta yhdistyvät, alkaa päätöksentekoa hallita hyvätuloisten intressit – demokratian kustannuksella.

Epätasa-arvo syvällä markkinatalouden rakenteissa

Talouden epätasa-arvon taustalla vaikuttavat markkinatalouden rakenteet. Markkinatalouden oppikirjaversiossa ihmisiä palkitaan heidän omaisuutensa ja tuottavuutensa mukaan. Tämä markkinoiden palkitsemisperuste on epäoikeudenmukainen yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät ihmiset voi vaikuttaa, mihin perheeseen he syntyvät, tai siihen, minkälaisia geneettisiä tai synnynnäisiä ominaisuuksia heissä on. Usein tuottavuudenkin lisääntyminen on tuurista ja mahdollisuuksista kiinni. Esimerkiksi Rovion Angry Birds -pelisarjan huippumenestystä edelsi vuosien tappiollinen toiminta. Menestystä avittivat vauraan suvun kärsivälliset investoinnit ja onnekas ajoitus mobiilipelien läpimurron kynnyksellä.

Merkittävä tekijä varallisuuden epätasaisessa jakautumisessa ovat perinnöt. Olemme kuvailleet perintöoikeuden ongelmaa tarkemmin Jorma Ollilan pojanpojan tapauksen yhteydessä. On totta, että kun perinnön saanut ihminen tuo perintönsä kansantalouden käyttöön, hän kasvattaa sillä kansantaloutta. Voi myös olla, että perinnön antaja on tehnyt paljon työtä perinnön kasaamiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että oikeus antaa perintöä olisi muiden oikeuksien yläpuolella, tai että perintö-oikeus olisi yhteiskunnallisesti tehokasta.

Tulojen epätasa-arvon myötä perintöjen määrät eriytyvät, jolloin myös seuraavien sukupolvien mahdollisuuksien tasa-arvo heikentyy. Perintöjen avulla toiset lähtevät talouden sadan metrin kilpajuoksuun 90 metriä muita edellä. Perintöjen rooli varallisuuden määrittäjänä on todella merkittävä: esimerkiksi Huffington Postin mukaan puolet maailman rikkaimpien ihmisten terävimmästä kärjestä tulee vain kahdesta perheestä.

On selvää, että perintöjen kasvava merkitys taloudessa tarkoittaa, että työnteolla ja ahkeruudella on yhä pienempi merkitys.

Lisäksi perinnöt heikentävät talouden tehokkuutta. Esimerkiksi taloustieteilijät Thomas Piketty ja Emmanuel Saez ovat tulleet tutkimuksessaan lopputulokseen, jonka mukaan optimaalinen perintövero olisi jopa 50 prosenttia tai yli. 

Myös työmarkkinat palkitsevat ihmisiä epäoikeudenmukaisesti. Kun työmarkkinat palkitsevat ihmisten tuottavuuden mukaan, saattaa toimitusjohtaja tienata vuodessa saman verran kuin ahkera ja pitkää päivää tekevä siivooja viidessäkymmenessä vuodessa. Palkitsemisen epätasa-arvo ei tietenkään johdu siitä, että toimitusjohtaja olisi tehnyt suhteessa yhtä paljon ahkerammin töitä tai ikävämpiä töitä. Hänen työsuoritustaan vain arvostetaan markkinoilla enemmän. Vaikka toimitusjohtajan suhteeton palkitseminen olisi tehokasta yrityksen kannalta, se ei tarkoita, että palkitseminen olisi yhteiskunnallisesti tehokasta, saati oikeudenmukaista.

Epätasa-arvo on aito ongelma

Tulojen ja varallisuuden epätasa-arvo on aito ongelma, joka tulisi ottaa vakavasti niin globaalisti kuin valtiollisessa mittakaavassakin. Taloudellinen epätasa-arvo vähentää hyvinvointia, rapauttaa demokratiaa, haittaa talouden tehokkuutta ja heikentää ahkeruuden merkitystä. 

Taloudellinen epätasa-arvo ja epäoikeudenmukainen palkitseminen juontuvat pohjimmiltaan suurelta osin talousjärjestelmästämme. Markkinatalouden rakenteellisiin ongelmiin on tästä syystä puututtu historiassa muun muassa erilaisin veroin, minimipalkoin ja julkisin palveluin. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovatkin olleet merkittävä esimerkki, miten markkinataloudesta voidaan tehdään oikeudenmukaisempi, ekologisempi, kestävämpi ja tehokkaampi.

Tästä syystä on tärkeää ylläpitää ja edistää hyvinvointivaltion rakenteita. Markkinataloutta korjaavien poliittisten liikkeiden rinnalla on tarkasteltava, minkälaiset talouden instituutiot olisivat lähtökohtaisesti oikeudenmukaisempia ja kestävämpiä kuin markkinatalouden puutteelliset ratkaisut.

Lue myös:

Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia
Rikkaiden rikastuminen ja tulonjaon merkitys
Tutkimus: Rikkaiden rikastuminen käy muille kalliiksi

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet: osa 4

Kirjoitus on neljäs osa kokonaisuudessaan Peruste-lehdessä julkaistua artikkelia "Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet". Kirjoituksen ensimmäiset osat ovat luettavissa täällä (1, 2, 3).

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet (4/4): Keskustelua demokraattisesta suunnittelusta ja byrokratiasta

Demokraattisesta suunnittelusta ja osallisuustalouden ratkaisuista on käyty paljon yksityiskohtaista keskustelua. Demokraattiseen suunnitteluun liitetään usein kysymys byrokraattisuudesta.

Pohdittaessa demokraattisen suunnittelun byrokraattisuutta on tärkeää pitää mielessä, kuinka jo nykyisissä kapitalistisissa yhteiskunnissa on valtava määrä byrokratiaa talouden eri tasoilla. Erilaiset kokoukset ja tiedonkulku vievät kapitalistisissa yhteiskunnissa merkittävän osan työntekijöiden ajasta. Osa tästä toiminnasta johtuu siitä, että kapitalismin ulkoisvaikutusten ongelmien lieventäminen edellyttää muun muassa virkamiehiä, tarkastajia, vankiloita ja poliiseja. Suuryritysten harjoittama kansainvälinen verosuunnittelu, patenttilainsäädäntö ja oikeudenkäynteihin vaadittavat resurssit, lukuisten keskeisten markkinoiden toimivuuden ylläpitämiseksi tarvittava laajamittainen sääntely sekä yritysten sisäinen valvonta ovat kaikki esimerkkejä valtavasta resurssien sitomisesta sellaisiin talouden toimintoihin, jotka eivät itsessään tuota hyödyllisiä tavaroita ja palveluja. 

On tärkeää huomata, että demokraattinen suunnittelu osallistaa työntekijät suoraan tuotantoa koskevaan päätöksentekoon, joten ulkoisen kontrollin tarve poistuu tai ainakin vähenee. Tilanne poikkeaa selvästi epädemokraattisista ja hierarkisista talousmalleista, kuten kapitalismista ja keskusjohtoisesta suunnitelmataloudesta. 

Työntekijöiden määrätessä itse tuotannostaan heillä on mahdollisuus vähentää valvontaa ja työskennellä omaehtoisesti. Nykyisen motivaatiota koskevan tutkimustiedon mukaan tämä on myös mikrotasolla huomattavasti tehokkaampaa kuin ylhäältä päin johdettu, työstä vieraannuttava johtamismalli. Taloustoimijoiden autonomia vähentää juuri byrokratiaa.

Lopuksi

On totta, että osallisuustalouden kantava idea markkinoiden täydellisestä hylkäämisestä on kaukainen. Osallisuustaloutta muistuttavia ideoita ja rakenteita on kuitenkin jo käytössä monissa erilaisissa muodoissa. Ilman johtajia toimivan työpaikan käytäntöjä on toteutettu muun muassa peliyhtiö Valvessa ja osallistavaa budjetointia on kokeiltu onnistuneesti niin Porto Alegressa kuin New Yorkissakin. 

Myös Suomessa on pitkä osuuskuntien historia, ja osuuskuntamuotoinen yrittäminen on erittäin suosittua tänäkin päivänä. Maailmanlaajuista huomiota on saanut myös espanjalainen monialainen suuryritys Mondragon, joka on onnistunut yhdistämään osuuskuntien osallistavan tuotannon markkinoiden tehokkuusvaatimuksiin. 

Lisäksi esimerkiksi talousnobelisti Elinor Ostromin tutkimustyö onnistui viime vuosikymmeninä osoittamaan, kuinka yhteisresurssien rooli on nykytaloudessakin paljon merkittävämpi, kuin mitä yksityisomistusta ihannoivassa talouspuheessa annetaan ymmärtää. Ostromin havainnot tukevat osallistavan suunnittelun lähtökohtia. Demokraattinen ja autonominen yhteisomistus voi toimia uskottavasti pitkäkestoisen taloudellisen toiminnan selkärankana.

Nykyistä osallistavampaan tuotantoon on mahdollista päästä myös markkinatalouksien puitteissa. Esimerkiksi David Schweickart, Pat Devine, David Laibman ja John O'Neill sekä Christian Felber ovat tuoneet esille ehdotuksia siitä, miten taloudesta tehtäisiin demokraattisempi ilman markkinatalouden rakenteiden hylkäämistä.

Lisäksi monet muut lähestymistavat, kuten commons-ajattelu, vertaistuotanto, funktionaalinen rahoitus ja degrowth-ajattelu antavat tärkeitä rakennuspalikoita ja suuntaviivoja demokraattisempaan ja ekologisempaan talouteen. Osallisuustalouden malli rohkaisee kuitenkin kohtaamaan markkinatalouksien perustavanlaatuiset ongelmat juuria myöten luomalla kokonaan uudet lähtökohdat talouden instituutioiden toiminnalle ja tuotannon järjestämiselle. 

Osallisuustalouden malli voidaankin nähdä visiona, tai suuntana, jota kohti talouden rakenteita tulisi kehittää. Se voi toimia mallina, jonka tarjoamia työkaluja otetaan käyttöön siinä jatkuvassa prosessissa, jossa pyritään tekemään taloudesta tehokkaampi, inhimillisempi, tasa-arvoisempi ja ekologisempi.

Lähteet:

Albert, Michael & Hahnel, Robin (1991) The political economy of participatory economics. Princeton University Press, Princeton.

Albert, Michael (2003) Parecon: Life after capitalism. Verso, New York.

Donnaruma, Colin & Partyka, Nicholas (2012) Challenging the presumption in favor of markets. Review of Radical Political Economics 44.1: 40-61. 

Devine, Pat & Laibman, David & O'Neill, John (2002) Participatory planning through negotiated coordination. Science & Society 66.1: 72-93.

Felber, Christian (2013) Näkyvä käsi. Gaudeamus, Helsinki.

Hahnel, Robin (2011) Perusteet markkinoita vastaan. Parecon Finlandin julkaisuja 1. 

Hahnel, Robin (2012) Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää. Like & Rauhanpuolustajat, Helsinki.

Hahnel, Robin & Wright, Erik Olin (2013) A conversation between Erik Olin Wright and Robin Hahnel about alternatives to capitalism. Julkaisematon. 

Ostrom, Elinor (1990) Governing the commons: The evolution of institutions for collective action. Cambridge university press, Cambridge.

Schweickart, David (2011) After capitalism. Rowman & Littlefield Publishers, Lanham.

Shalom, Stephen (2006) A review essay: In search of economic justice. New Politics, Winter, Vol:X-4.

Varoufakis, Yanis (2012) Why Valve? Or, what do we need corporations for and how does Valve’s management structure fit into today’s corporate world?

Lue myös:

Robin Hahnelin haastattelu osallisuustaloudesta

"Kapitalismille on parempia vaihtoehtoja" Artikkeli osallisuustaloudesta Ny Tidissä

Talouden demokraattisesta suunnittelusta

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet: osa 3

Kirjoitus on kolmas osa Peruste-lehdessä julkaistua artikkelia “Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet”. Kirjoituksen edelliset osat ovat täällä (1, 2).

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet (3/4):
Demokraattinen suunnittelu osallisuustaloudessa

Osallisuustalouden demokraattiseen suunnitteluprosessiin osallistuvat osuuskuntamaiset yritykset ja niiden yhteenliittymät sekä kuluttajayhdistykset ja niistä koostuvat yhteenliittymät. Keskenään verkottuneiden taloustoimijoiden tukena ovat myös jatkuvasti päivittyvät ja tähän perehtyneissä yrityksissä koottavat kaikille avoimet hintatiedot tuotannosta.

Yritysten tuotannon organisoivat yritysten työntekijät yhdistyksissään, joissa jokaisella jäsenellä on, kuten osuuskunnissa, yksi ääni. Yrityksillä on halutessaan vapaus perustaa myös pienempiä toimipisteitä tai yhdistyksiä, jotta toimijoiden vapaus päättää omasta työnteostaan säilyisi.

Ideana on, että vain työntekijät ottavat osaa yrityksen päätöksentekoon. Näin päätöksenteko pystyy keskittymään nimenomaan yrityksen omiin asioihin. Demokraattiseen suunnitteluprosessiin kuuluu osallisuustaloudessa myös ajatus siitä, että yritysten tulee osoittaa demokraattisen suunnitteluprosessin aikana tuotannon hyödyllisyys – muuten se ei saa kaipaamiaan resursseja eikä pysty pyörittämään toimintaansa.

Demokraattisessa suunnittelussa jokainen voi osallistua asuinalueensa kuluttajayhdistykseen, joka puolestaan on osa kunta-alueen laajempaa kuluttajien verkostoa. Kunnan kuluttajayhdistys taas on puolestaan osa suurempaa yhteenliittymää, esimerkiksi maanosan tai muun halutun alueen puitteissa. Jokainen asuinalueen kuluttajayhdistys ja jokainen kuluttajayhdistysten yhteenliittymä suunnittelee oman kulutuksensa.

Kotitaloudessa ihmiset kuluttavat niin julkisia kuin yksityisiä tavaroita ja palveluja. Jos esimerkiksi asuinalueen kuluttajayhdistys aikoo hankkia uusia keinuja puistoonsa, sen jäsenet arvioivat yleistä hintatasoa tarkastelemalla, kuinka kallis keinuhankinta olisi. He voivat halutessaan arvioida asukkaiden osuudet hankinnasta ja jakaa kustannukset toivomallaan tavalla. Samalla jokainen on vapaa itsenäisesti kuluttamaan sen mitä haluaa. Mahdollisuus yhteisölliseen kulutukseen on kuitenkin helposti tarjolla.

Demokraattinen suunnitteluprosessi koostuu suunnittelukierroksista, joiden aikana kerätään alustavaa informaatiota kulutuksesta ja tuotannosta sekä niiden yhteiskunnallisista kustannuksista ja hyödyistä. Varsinainen tuotanto ja kulutus jatkuvat taukoamatta. Suunnitteluprosessit yhdistettynä nykyisiin sähköisiin seurantajärjestelmiin mahdollistavat suunnitelmien joustavan tarkentamisen ja korjailun.

Suunnitteluprosessi kuvataan seuraavaksi ymmärrettävyyden helpottamiseksi yksinkertaistetusti kronologisessa muodossa. Prosessin kulku on verrattain suoraviivainen. Jokaisella kierroksella on käytössä avustavien lautakuntien tarjoamat sen hetkiset arviot kaikkien luonnonvarojen, työn kategorioiden ja pääomavarantojen vaihtoehtoiskustannuksista, arviot eri tavaroiden ja palvelujen tuottamisen yhteiskunnallisista kustannuksista sekä arviot eri tuotannonalojen päästöjen aiheuttamista vahingoista. Nämä arviot toimivat hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia resurssien käyttäminen ja saastuttaminen aiheuttavat yhteiskunnalle. Indikaattorit siis kertovat, mitä tiettyjen tuotteiden tuottaminen maksaa yhteiskunnalle.

Tämän tiedon keräämistä ja jakamista voi ajatella samansuuntaisena prosessina kuin nykyisten suuryritysten keräämää reaaliaikaista tietoa tuotteiden kysynnästä ja tuotantoketjujen toiminnasta. Keskeisin ero on siinä, ettei avustavilla lautakunnilla ole kannustimia pimittää tietoa muilta taloustoimijoilta, toisin kuin kapitalistisilla yrityksillä kilpailluilla markkinoilla.

Kuluttajayhdistysten ja yhteenliittymien tehtävänä on tässä vaiheessa laatia omat kulutusehdotuksensa. Ne kertovat, mitä tavaroita ja palveluksia ne haluavat kuluttaa, ja minkälaisia saasteiden tai luonnonympäristön muutoksien aiheuttamia kustannuksia ihmiset ovat valmiita hyväksymään. Yritykset puolestaan laativat tuotantoehdotukset, joissa eritellään, mitä ne tuottavat, ja mitä resursseja ne tuotantoaan varten tarvitsevat.

Avustavat lautakunnat kokoavat osapuolten ehdotuksista saatavan vapaan informaation yhteen. Näiden tietojen perusteella määrittyvät yhteiskunnalliset kustannukset ja hyödyt sekä vaihtoehtoiskustannusten tasot ylikysynnän ja -tarjonnan huomioon ottaen. Suunnittelukierros on toistuva prosessi, joka jatkuu kunnes on saavutettu kysynnän ja tarjonnan tasapaino.

Talouden suunnittelun tarkoitus on antaa mahdollisimman tarkat, mutta kuitenkin vain alustavat hintatiedot jakson tuotantoa ja kulutusta varten. Kuten nykyisinkin, näin voidaan tehdä ennakkoon tilauksia tai suunnitella yhteisiä laajempia hankkeita. Kuitenkaan esimerkiksi vuoden alussa ei tarvitse tietää koko vuoden henkilökohtaista kulutusta. Päivittäinen kulutus tapahtuu nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta, mutta yhteisöillä on myös vapaus rakentaa ja kehittää laaja skaala erilaisia kuluttamisen tapoja.

Suunnitteluprosessin aikana jokaisen taloustoimijan on hiottava omia ehdotuksiaan, jos niissä vaaditaan esimerkiksi liikaa kulutusoikeuksia tai yhteisten resurssien käyttöoikeuksia. Tässä vaiheessa ylioptimistiset ja yhteiskunnallisesti haitalliset ehdotukset torjutaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että tuotantopuolen ehdotuksissa yhteiskunnallisten hyötyjen on ylitettävä yhteiskunnalliset haitat – muuten ehdotus muodostuu liian kalliiksi. Suunnitelmien hiominen on kuitenkin vain ja ainoastaan yritysten ja yhdistysten sisäinen tehtävä. Muilla toimijoilla ei ole sananvaltaa ehdotusten sisältöön.

Näin ollen yritysten on käytettävä yhteisiä resursseja tehokkaasti tuottamalla tuotteita, joilla on kysyntää. Kuluttajien on puolestaan sopeutettava kulutuksensa tulojensa rajoihin tai yhteiskunnallisesti vähemmän maksaviin tuotteisiin. Suunnitteluprosessin on tarkoitus päätyä kysynnän ja tarjonnan tasapainoon, joka on kyennyt vastaamaan sekä tärkeäksi koettuihin arvoihin, että markkinatalouksia vaivaamiin rakenteellisiin ongelmiin, kuten ulkoisvaikutuksien huomiotta jättämiseen ja yhteisöllisen kulutuksen aliarvioimiseen.

Osallisuustalouden demokraattisen suunnitteluprosessin voi kuvailla yksinkertaisemminkin. Kun yritykset tekevät ehdotuksia, ne pyytävät lupaa käyttää joitakin kaikille kuuluvia tuotannontekijöitä. Yritykset siis pyytävät, että ne saavat käyttää tietyn verran yhteisiä talouden resursseja, jos ne tuottavat tietyn määrän tiettyjä talouden tuotteita tai palveluja.

Kuluttajat taas pyytävät lupaa kuluttaa yhteisesti tuotettuja tavaroita tai palveluja siinä määrin, kun heidän tulonsa sen mahdollistavat. Suunnitteluprosessin aikana talouden toimijoille paljastuu, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotuksessa vedetään kotiinpäin.

Prosessi antaa muille taloustoimijoille mahdollisuuden evätä ehdotukset, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäoikeudenmukaisilta. Koska ehdotuksiin tehtävät korjaukset ovat vapaasti yritysten ja kuluttajayhdistysten itse päätettävissä, yksikään byrokraatti ei tule määräämään, miten heidän tulisi toimia.

Osallisuustalouden demokraattinen suunnittelu eroaa merkittävästi muista demokraattisen suunnittelun malleista. Tuotanto- tai kuluttajapuolella ei tarvitse väitellä siitä, mitä niiden tulisi tehdä, sillä heidän ehdotuksensa yksinkertaisesti hylätään tai hyväksytään.

On yhdistysten oma asia, miten ne toteuttavat yhteiskunnallisesti tehokasta talouden toimintaansa. Vain harvoissa erityistapauksissa on selostettava pyrkimyksiään kokouksissa. Tähän on kuitenkin hyvä varata mahdollisuus, koska on olemassa tilanteita, joihin pelkät numerot eivät kykene vastaamaan.

Lähtökohtaisesti demokraattisessa suunnittelussa tuotannontekijät – kuten raaka-aineet, tietotaito ja työvoima –  ovat yhteistä omaisuutta, jonka tuotannosta ja kuluttamisesta päätetään yhteisessä suunnitteluprosessissa. Yhteisöt saavat käyttöoikeuksia resursseihin, mutta käyttöoikeuden edellytyksenä on tehokas, tarpeellinen ja ekologiset reunaehdot huomioiva tuotanto.

Artikkelisarjan viimeinen osa käsittelee kysymyksiä byrokraattisuudesta ja kokoaa artikkelin sisällön lopuksi yhteen.

Lue myös:

Robin Hahnelin haastattelu osallisuustaloudesta
“Kapitalismille on parempia vaihtoehtoja” Artikkeli osallisuustaloudesta Ny Tidissä
Talouden demokraattisesta suunnittelusta

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet: osa 2

Kirjoitus on osa Peruste-lehdessä julkaistua artikkelia Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet. Kirjoitus on saatavilla pdf-muodossa täältä. Kirjoituksen ensimmäinen osa on puolestaan luettavissa täältä.

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet (2/4):
Osallisuustalouden arvot

Osallisuustalouden institutionaalisten ratkaisujen pohjalla on joukko selkeästi esiin tuotuja arvoja. Näitä arvoja ovat taloudellinen demokratia, taloudellinen oikeudenmukaisuus, solidaarisuus, moniarvoisuus, tehokkuus, ekologinen kestävyys ja omaehtoisuus.

Taloudellisella demokratialla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan jokaisella on valtaa vaikuttaa talouden piirissä tehtäviin päätöksiin samassa suhteessa kuin päätökset vaikuttavat häneen itseensä. Jos esimerkiksi oletetaan, että kehitteillä oleva patohanke vaikuttaa suuresti yksilön elämään, tulee hänellä olla patohankkeen päätöksessä suurempi sananvalta kuin henkilöllä, jonka elämään muutos vaikuttaa vähän.

Taloudellinen päätösvalta ei siis rakennu markkinatalouden ääni per euro -periaatteen mukaan, eikä perinteisen demokratiakäsityksen mukaan, jossa jokaisella on päätöksestä riippumatta yksi ääni. Taloudellisen demokratian käsite pohjautuu ajatukseen, että yksilöillä ja yhteisöillä on mahdollisimman suuri vapaus ja itsenäisyys heitä koskeviin asioihin.

Rajallisessa maailmassa toimivissa moderneissa talouksissa ihmisten vapaudet ovat usein ristiriidassa keskenään. Osallisuustalous on ehdotus modernista taloudesta, jossa taloudellinen vapaus voisi toteutua ilman, että poljetaan muiden ihmisten vapautta päättää omista asioistaan.

Osallisuustalouden arvoissa on määritelty myös periaatteet, joiden mukaan taloudessa palkittaisiin kaikkia oikeudenmukaisella tavalla. Hahnel ja Albert määrittelevät talousjärjestelmien palkitsemisperiaatteet yleisesti kolmeen eri kategoriaan. Konservatiivisen näkemyksen mukaan ihmisiä tulee palkita heidän omaisuutensa ja työn tuottavuuden mukaan. Liberaalin näkökannan mukaan yksilöitä tulee palkita puolestaan vain heidän työnsä tuottavuudesta. Kolmannen palkitsemisperiaatteen mukaan palkitseminen on oikeudenmukaista, mikäli palkitseminen on seurausta ahkeruudesta ja vaivannäöstä.

Albertin ja Hahnelin mukaan sekä konservatiivinen malli että liberaali malli ovat epäoikeudenmukaisia siitä syystä, että yksilöä palkitaan asioista, joihin hän ei voi itse vaikuttaa. Osallisuustaloudessa ahkeruuden ja työnteon tulee olla palkitsemisen lähtökohtia niukkojen resurssien jakamiselle.

Kapitalismissa yksilöä palkitaan lähtökohtaisesti hänen omaisuutensa ja tuottavuutensa mukaan. Lisäksi kapitalismissa merkittävä osa yksilön materiaalisesta palkitsemisesta tulee yleensä neuvotteluaseman, puhtaan onnen, syntyperän tai sattuman kautta. Kapitalismin kannattajien retoriikassa ahkeruus ja yritteliäisyys ovat keskeisiä, mutta tosielämän kapitalismissa nämä ominaisuudet määrittävät palkitsemista verrattain vähän.

Osallisuustalouden taloudellisen oikeudenmukaisuuden periaate on myös ristiriidassa monien markkinasosialististen talousjärjestelmien palkitsemisperiaatteiden kanssa. Osallisuustaloudessa ei tarkastella yksiselitteisesti vain ja ainoastaan työhön käytettyä aikaa, vaan ahkeruuden määrittelyssä työntekijöiden on mahdollista ottaa huomioon myös muita työn aspekteja. Jokainen työtunti ei ole yhtä arvokas, vaan epämiellyttävämmästä ja vähemmän valtaa antavasta työstä tulee saada suurempi korvaus.

Demokraattisuuden ja oikeudenmukaisuuden rinnalla osallisuustalouden malli pyrkii myös ruokkimaan solidaarisuutta ja moniarvoisuutta. Toisten ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin huomioonottamisesta tulisi palkita päätöksentekoprosessissa. Moniarvoisuudella taas viitataan siihen, että talouden tulee kyetä tarjoamaan ja rakentamaan erilaisia tuotannon ja kulutuksen tapoja. Tavoitteena on antaa ihmisille tilaa ja valinnanvapautta talouden piiriin kuuluvassa toiminnassaan.

Osallisuustalouden ratkaisut on pyritty rakentamaan tavalla, joka säästää talouden resursseja sekä ottaa huomioon ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden reunaehdot. Tehokkuus, yksi osallisuustalouden tavoitteista, on usein väärinymmärretty termi. Osallisuustalouden yhteydessä tehokkuudella tarkoitetaan yksinkertaisesti periaatetta, jonka mukaan yhteisesti tärkeiksi nähtyjä taloudellisia tavoitteita pyritään saavuttamaan mahdollisimman vähällä resurssien käytöllä.

Tehokkuuden saavuttamiseksi tarvitaan sellaisia talouden instituutioita, jotka pystyvät ottamaan nykyistä tarkemmin huomioon yhteiskunnallisia kustannuksia ja hyötyjä. Yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten huomioonottaminen on tärkeää myös ekologisen kestävyyden kannalta.

Lisäksi taloudessa ja tuotannossa tulisi ottaa huomioon ympäristön ja sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeitä periaatteita, kuten varovaisuusperiaate. Varovaisuusperiaatteen mukaan epävarmassa tilanteessa on syytä vaikuttaa ekosysteemeihin mahdollisimman vähän.

Toinen tärkeä periaate on ympäristökestävyyden periaate, jossa pyritään jättämään jokaista luonnon pääomaa seuraavalle sukupolvelle yhtä paljon, kuin sukupolvemme on sitä saanut. Nämä periaatteet auttavat kestävyyden arvon saavuttamisessa.

Tekstin kolmannessa osassa käsitellään demokraattista suunnittelua osallisuustaloudessa. 

Lue myös:

Robin Hahnelin haastattelu osallisuustaloudesta
“Kapitalismille on parempia vaihtoehtoja” Artikkeli osallisuustaloudesta Ny Tidissä
Talouden demokraattisesta suunnittelusta

Peruste-lehdessä artikkeli osallisuustaloudesta

Parecon Finlandin Aki Tetri esitteli osallisuustalouden ideaa Peruste-lehdessä julkaistussa artikkelissaan. Artikkeli on löydettävissä pdf-muodossa täältä.

Julkaisemme artikkelin blogissamme neljässä osassa. Ensimmäinen osa käsittelee markkinoiden ongelmia ja osallisuustalouden lähtökohtia. Toinen osa pureutuu osallisuustalouden arvoihin, ja kolmannessa osassa käsitellään demokraattista suunnittelua osallisuustaloudessa. Neljännessä osassa tarkastellaan osallisuustaloudesta käytyä keskustelua.

Osallisuustalous haastaa puuttelliset markkinarakenteet (1/4): 

Markkinoiden ongelmat ja osallisuustalouden lähtökohdat

Osallisuustalous on malli, joka hylkää sekä kapitalismin että keskusjohtoisen suunnitelmatalouden. Osallisuustaloudessa osuuskuntamaiset yritykset ja kuluttajayhdistykset suunnittelevat tuotantoa sekä kulutusta demokraattisesti ja itsenäisesti, ilman markkinoita tai keskusvallan ja byrokraattien väliintuloa.

Finanssikriisin myllerryksissä yhä useampi on saanut muistutuksen kapitalismin luonteesta. Nykyiset talousrakenteet pystyvät vastaamaan yhä harvemman kansalaisen perustarpeisiin. Samaan aikaan kapitalismi on vauhdittamassa ihmiskunnan tietä kohti ilmastokatastrofia ja biodiversiteetin peruuttamatonta kuihduttamista.

Yhä useampi näkee kapitalismin rakenteelliset puutteet, mutta harvalla on vastausta siihen, mikä olisi toivottavampi järjestelmä. Markkinarakenteiden puutteiden vuoksi on kuitenkin tärkeää kehittää parempia, ekologisempia ja demokraattisempia tuotanto- ja talousrakenteita. Taloustieteilijä Robin Hahnelin ja yhteiskuntafilosofi Michael Albertin hahmottelema osallisuustalous (participatory economy) on yksi tällainen ehdotus.

Osallisuustalous ei ole mikään kiveen hakattu yksityiskohtainen suunnitelma, vaan yksi ehdotus paremmista talouden instituutioista. Osallisuustalouden arvoja ja institutionaalisia ratkaisuja tulee täydentää, kehittää ja muokata sitä mukaa, kun tulee lisää uusia näkökulmia, ajatuksia, tietoa ja käytännön kokemuksia.

Esittelen seuraavaksi Hahnelin ja Albertin työn pohjalta osallisuustalouden perusteita ja tuotannon demokraattista suunnittelua osallisuustaloudessa. Lopuksi pohdin osallisuustalouden mahdollisuuksia tänä päivänä.

Markkinoiden perustavanlaatuiset ongelmat ja osallisuustalouden lähtökohdat

Vaikka markkinoita mainostetaan usein tehokkaiksi talouden rakenteiksi, ne paljastuvat tarkemmassa tarkastelussa tehottomiksi ja epädemokraattisiksi. Jo valtavirran taloustieteen oletukset johdattavat markkinatehottumuuksien äärelle.

Taloustieteilijät esittävät markkinoiden olevan tehokas allokaatiomuoto silloin, kun ulkoisvaikutuksia ei ole, kaikilla toimijoilla on täydellinen informaatio ja kaikki markkinat ovat kilpailtuja ja tasapainossa. Usein myös oletetaan, että ihmisten preferenssit, toiveet ja halut, ovat täysin sisäsyntyisiä. Tämä tarkoittaa, että mikään ulkopuolinen toiminta, kuten mainonta, ei vaikuta ihmisten preferensseihin ja kulutustoiveisiin. Nämä oletukset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Tosielämän markkinatalous - vai pitäisikö sanoa reaalikapitalismi - kärsiikin huomattavista tehottomuuksista.

Osallisuustalous on taloudellinen malli, jossa hylätään sekä keskusjohtoinen sosialismi että markkinatalouden rakenteet. Osallisuustalous keskittyy nimenomaan talouteen, mutta se tarvitsee rinnalleen osallistavampia ja toimivampia rakenteita myös muualle yhteiskuntaan, kuten kulttuurin, perhe-elämän ja politiikan piiriin.

Osallisuustalouden ytimessä on demokraattisen suunnittelun prosessi. Demokraattisessa suunnittelussa keskeisiä toimijoita ovat työntekijöiden omistamat yritykset sekä kuluttajayhteisöt. Demokraattisen suunnittelun avulla otetaan huomioon markkinoita vaivaavat ulkoisvaikutukset. Näin voidaan päästä kohti oikeudenmukaisempaa ja vapaampaa taloutta. Yhteisöllisen kuluttamisen helpottamisella ja yhteisten resurssien avoimella hallinnalla pyritään puolestaan edistämään talouden tehokkuutta ja lisäämään talouden kestävyyttä ja demokraattisuutta.

Yksilöiden vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä tavoitellaan myös tasapainottamalla työnjakoa. Työtehtävien tasapainottaminen mahdollistaa kaikille pääsyn päätöksenteon kannalta keskeiseen informaatioon ja tärkeisiin verkostoihin. Töiden tasapainottaminen tuo myös paljon uusia mahdollisuuksia omien töiden hallintaan.

Tekstin toisessa osassa pureudutaan osallisuustalouden arvoihin ja lähtökohtiin.

Lue myös:

Robin Hahnelin haastattelu osallisuustaloudesta
”Kapitalismille on parempia vaihtoehtoja” Artikkeli osallisuustaloudesta Ny Tidissä
Talouden demokraattisesta suunnittelusta

Miksi talous kannustaa ympäristön turmelemiseen?

Olemme aikaisemmin kirjoittaneet, kuinka nykyinen talouskeskustelu on vääristynyttä, ja kuinka sillä on kohtuuttoman suuri asema yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vääristyneen talouspuheen ja talouden ylivallan kriitikot ovat usein suunnanneet kritiikkinsä – täysin aiheesta – talouskasvua kohtaan. Miksi yhteiskunnan talouskehityksen ainoana mittarina käytetään tuotannon arvon kasvua? Talouslehtien sivut ja eturivin poliitikkojen puheet viestivät yhteiskunnan eliitin vakaasta uskosta bruttokansantuotteen kasvun autuaaksitekevään voimaan.

Bruttokansantuote on vaillinainen mittari

Bruttokansantuote on riittämätön mittari jopa talouden kuvaamiseen, vaikkakin se voi olla oikein ymmärrettynä hyödyllinen apuväline. On kuitenkin selvää, että bruttokansantuote jättää huomiotta monia hyvinvoinnin kannalta tärkeitä taloudellisen elämän muotoja. Esimerkiksi koti- ja kasvatustyö, läheisten hoitaminen, puhdas ilma, vakaa ilmasto tai avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehittäminen eivät näy mitatessa bruttokansantuotetta.

Toisaalta monet yhteisöille haitalliset toimet, kuten vaikkapa sotilasmenojen kasvattaminen, lisäävät bruttokansantuotetta. Tutkijat ovat myös laittaneet merkille, kuinka bruttokansantuotteen kasvu ei välttämättä johda työpaikkojen lisääntymiseen, vaikka bruttokansantuotteen kasvattamista yhä hoetaan työllisyyden parantamisen ihmelääkkeenä. Bruttokansantuote ei myöskään tarkastele tulonjakoa, vaikka on täysin selvää, että vaurauden jakaantumisella on suuri merkitys yhteiskunnan laajempaan taloudelliseen kehitykseen ja ihmisten hyvinvointiin.

Vaikka talouskasvu-usko on yksisilmäisyydessään ja epärealistisuudessaan haitallista, on tärkeä pitää mielessä, että bruttokansantuotteen vaillinaista mittaria ei tule käyttää myöskään toiseen suuntaan. Bruttokansantuotteen laskeminen ei itsessään ole järkevä tavoite, kuten viimeistään Kreikan viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet.

Huomio ympäristön kannalta olennaisiin asioihin

Ympäristötaloustieteilijät ovat nostaneet esille uudenlaisia mittareita talouden ja ympäristön suhteen kuvaamiseen. Esimerkiksi niin kutsutut materiaalivirrat on tärkeä käsite ympäristötaloustieteilijöille. Materiaalivirtoja (tai ainevirtoja) tarkasteltaessa kiinnitetään huomiota siihen, kuinka paljon ja minkälaista materiaa talouteen tulee luonnosta ja mitä talouden piiristä palautuu luontoon. Karrikoiden voisi sanoa, että huomio kiinnittyy siihen, mitä ihminen ottaa luonnosta, ja mitä jätettä ihminen sinne tuottaa.

Materiaalivirtoihin keskityttäessä nousevat arvoon monet nykyjärjestelmän huomiotta jättämät seikat, kuten tuotteiden pitkäikäisyys, kierrätettävyys sekä raaka-aineiden säästeliäs käyttäminen.

Koska luonnonvarojen määrä on rajallinen, eikä elinympäristömme kestä loputtomasti jätettä, on talouden tarkastelun kannalta tärkeää katsoa, kuinka materiaalivirrat kehittyvät. Materiaalivirtojen tarkastelun rinnalla on myös tärkeää tarkastella energiavirtoja, koska talouden toiminta perustuu suurelta osin energiaan.

Monet talous- ja yhteiskuntatieteilijät ovat huomauttaneet aivan oikein, että ainevirrat ja energiankulutus eivät voi kasvaa loputtomasti rajallisella maapallolla. Valitettavasti nykyinen talousjärjestelmämme lähtee käytännössä siitä oletuksesta, että sekä raaka-aineiden käyttö, että energiankulutus voisivat kasvaa loputtomiin. Tämä on myös perustavanlaatuinen syy luomillemme ympäristöongelmille. Ympäristöongelmien juuret löytyvät siis talousjärjestelmästämme, ja tarkemmin sanottuna markkinatalouden rakenteista.

Huomio markkinoiden haitallisiin rakenteisiin

Markkinatalouden rakenteet eivät ole ainoastaan tehottomia, epädemokraattisia ja yhteisöllisyyttä rapauttavia, vaan markkinatalous kannustaa myös ympäristön tilan huomiotta jättämiseen. Markkinatalouden perustavanlaatuisiin ongelmiin kuuluvat ulkoisvaikutukset, jotka jäävät täysin huomiotta hinnanmuodostuksessa. Saasteet ja muut haitat maksatetaan siis muilla, sillä markkinat eivät osaa ottaa näitä vaikutuksia huomioon suoraan hinnoissa. Talvivaaran tapahtumat ovat tästä konkreettinen esimerkki.

Markkinatalouden rakenteet myös kannustavat yksityiseen kulutukseen julkisen kulutuksen kustannuksella. Tämän lisäksi markkinataloudessa pitkän ajan tehokkuus ja viisaat ratkaisut jäävät pikavoittojen alle.

Kapitalismissa myös käytetään poskettomia summia kuluttajien mieltymysten muuttamiseen ja kulutuksen lisäämiseen. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset yritykset käyttävät vuosittain yli 250 miljardia dollaria mainostamiseen. Kun yksilöt vielä mukauttavat toimintaansa ja halujaan näihin valmiiksi ympäristön kannalta vääristyneisiin hintoihin, kasvavat tehottomuus ja luonnon tuhoaminen vierivän lumipallon tavoin.

Huomio talouden kannalta tärkeisiin asioihin

On selvää, että bruttokansantuote tarvitsee rinnalleen useita eri mittareita jo pelkästään talouden tilan kuvaamiseen. Taloudellisen hyvinvoinnin jakautuminen väestössä, köyhyys, kulutuksen rakenne, julkisten palveluiden merkitys ja työolot ovat esimerkkejä taloudellisen elämän tärkeistä puolista, jotka jäävät nykytalouden tarkastelussa täysin pimentoon.

Näiden kysymysten lisäksi olisi tärkeää tarkastella sitä, miten taloudelliset päätökset on tehty ja kuka ne tekee. Taloudellinen tuotanto vaikuttaa jatkuvasti elinympäristöömme ja on niin merkittävä osa elämäämme, että on tärkeää kysyä, kenen näkökulmat ja tarpeet tulevat kuulluiksi ja kenen eivät. On myös tärkeää kysyä, minkälaisiin toimintoihin järjestelmä kannustaa ja minkälaista toimintaa se mahdollistaa.

Näihin kysymyksiin vastattaessa on tarkasteltava markkinatalouden rakenteita ja kannustimia. Kuten mainittua, markkinatalouden kannustimet vääristävät taloudellista elämää niin, että luonnon tuhoamisesta ja raaka-aineiden tuhlailusta palkitaan.

Mittareita ja näkökulmia tarkasteltaessa tärkeintä on ottaa huomioon, että taloudellisen tuotannon tai tehokkuuden kasvua ei tule sekoittaa taloudelliseen kehitykseen, samalla lailla, kun taloudellista kehitystä ei tule sekoittaa yhteiskunnan kehitykseen.

Demokraattisen suunnittelun mahdollisuudet

Osallisuustaloudessa markkinoiden sijaan tuotannosta ja kuluttamisesta päätettäisiin demokraattisesti. Demokraattisessa suunnittelussa keskeiset tuotannontekijät – kuten raaka-aineet, tieto, metsät ja tehtaat – ovat yhteistä omaisuutta. Työntekijöiden omistamat yritykset saavat käyttöoikeuksia raaka-aineisiin sillä edellytyksellä, että tuotanto on tehokasta ja tarpeellista.

Osallisuustalouden suunnitteluprosessissa otetaan huomioon ulkoisvaikutukset, jotka jäävät markkinoilla huomiotta. Lisäksi kuluttajapuolen demokraattinen suunnitteluprosessi tuo selkeämmin esille julkisen kulutuksen tehokkuuden nykyistä joustavamman julkisen kulutuksen toteutuksen avulla. Tämä on yksi tapa, jolla osallisuustalous kannustaa ekologiseen kulutukseen, sillä julkiset hyödykkeet vievät yleensä selvästi vähemmän resursseja kuin yksityiset vastaavat. Sen sijaan, että jokainen ostaa pihalleen trampoliinin, tuhansien ihmisten käyttöön voidaan rakentaa pramea leikkipuisto.

Demokraattisen tuotannon oloissa voidaan myös asettaa selkeitä rajoja raaka-aineiden käytölle tai saasteille. Mikäli demokraattisessa suunnitteluprosessissa päätetään joidenkin raaka-aineiden kulutuksen ylärajasta, voidaan nämä raaka-aineiden rajat tuoda esille suunnitteluprosessissa. Tämän lisäksi paikallisilla yhteisöillä on mahdollisuus kieltäytyä yritysten pyynnöistä käyttää yhteisön luonnonvaroja. Yhteisöillä on myös mahdollisuus tuoda esille, kuinka paljon ympäristön saastumista he ovat valmiita kestämään ja millä hinnalla.

Katse talouskasvusta talouden rakenteisiin

Nykyisen talousjärjestelmämme ekologinen kestämättömyys on kiistatonta. Nykyrakenteissa talouskasvu ei useimmissa tapauksissa tarkoita sitä, että asioita tehtäisiin paremmin tai tehokkaammin. Nykytalouskasvu tarkoittaa pikemminkin raaka-aineiden kulutuksen kasvua, uusiutumattomien energialähteiden lisääntyvää kulutusta ja luonnon köyhtymistä.

Talouskasvun mukanaan tuomat ekologiset ongelmat eivät kuitenkaan johdu pelkästä bruttokansantuotteen puutteellisesta mittauskyvystä, vaan syvemmin markkinatalouden haitallisista rakenteista. Niin kauan kuin tuotantoa ja kulutusta määritellään markkinatalouden rakenteiden puitteissa, niin kauan ympäristölle haitallinen tuotanto ja talouskasvu jatkuvat.

Puutteelliset talousrakenteet on vaihdettava uusiin, jotta rajallisen luonnon rajat voidaan ottaa paremmin huomioon. Tarvitsemme talouden, jossa talouskasvu ei lisää ympäristön kuormitusta. Talouden tulisi tuottaa aidosti parempia ja pitkäikäisempiä tuotteita, todellista hyvinvointia lisäävää työtä ja kannustaa kerskakulutuksen sijaan vapaa-ajan lisäämiseen ja ympäristöystävällisiin valintoihin.

Lue myös:

Olli Tammilehto: Elämän jatkumiseen ei ole varaa nykytaloudessa
Robin Hahnel: Talouskasvusta
Robin Hahnel: Ekologisesta paikallistaloudesta

Onko köyhyys itseaiheutettua?

Viime aikoina julkisuudessa yleistyneet kannanotot talouspoliittisen äärioikeiston suunnalta ovat painottaneet, että köyhyys johtuu laiskuudesta ja heikkoudesta. Työmarkkinoilla menestyminen puolestaan esitetään vetoavan yksinkertaisesti: mitä enemmän ponnistelee, sitä paremmin pärjää.

Nämä näkemykset eivät rajoitu pelkästään muutamiin talousaiheisiin ääriajattelijoihin – asenteet ovat kovenemassa yhteiskunnassa kautta linjan. Turvaverkkoihin, kuten sosiaaliturvaan ja muihin etuuksiin, tukeutuvat onkin leimattu laajalti vapaamatkustajiksi, jotka elävät muiden siivellä. Yhteiskunnallisten turvaverkkojen ylläpitoa ja hyödyntämistä ei nähdä tarpeellisena ja välttämättömänä paikkausmekanismina, jolla korjataan työmarkkinoiden puutteita, vaan pikemminkin hävettävänä asiana ja merkkinä henkilökohtaisesta epäonnistumisesta.

Työttömyys on järjestelmätason ongelma

On kuitenkin selvää, että järjestelmätason ongelmat aiheuttavat valtaosan työttömyydestä. Suomalaisessa talouspolitiikassa on jo pitkään noudatettu kansainvälisiä trendejä: tietty työttömyyden taso on hyväksytty luonnollisena ilmiönä sen sijaan, että sitä pyrittäisiin aktiivisesti torjumaan. Aiemmin työttömyys nähtiin syystäkin valtavana resurssien hukkana ja sen yhteiskunnallisia haittoja pyrittiin mahdollisimman paljon välttämään. Työttömyys aiheuttaa valtavaa stressiä, kärsimystä ja taloudellista epävarmuutta ihmisten elämään.

Tästä syystä hyvinvointivaltiot Ruotsin johdolla kehittivät työllistämisohjelmia, joilla pyrittiin aktiivisesti korjailemaan työmarkkinoiden haitallisia vaikutuksia. Nyt talousasiantuntijoiden piirissä on kuitenkin palattu pitkälti ajattelemaan, että työmarkkinat toimivat parhaiten, kun niiden toimintaan puututaan mahdollisimman vähän. Kehityksen seurauksena työttömyysaste on vakiintunut Suomessakin aiempia vuosikymmeniä korkeammalle tasolle.

Työttömyysaste Suomessa vuosina 1900-2008. Lähde: Tilastokeskus

Naiivit näkemykset menestymisestä

Ryhmä sosiaalialan ammattilaisia kirjoitti vastikään tekstin, jonka tavoitteena on lisätä tietoisuutta köyhyyden ja muiden sosiaalisten ongelmien syistä. Kirjoituksessa painotetaan, kuinka on naiivia kuvitella, että työmarkkinoilla menestyminen on kiinni yksinomaan omista ponnisteluista. Perhetausta ja -tilanne vaikuttavat merkittävästi ihmisen mahdollisuuksiin edetä koulutusputkessa ja uran aloituksessa sosiaalisilla verkostoilla, varakkuudella ja käytössä olevalla infrastruktuurilla (kuten asunnoilla) on suuri merkitys.

Blogissamme on tuotu useaan otteeseen esiin, että tuoreet aivotutkimukset ovat osoittaneet köyhyyden vaikuttavan merkittävästi ihmisten toimintakykyyn. Tilapäisetkin taloudellisen epävarmuuden aiheuttamat voimakkaat stressitilat heikentävät ihmisen kapasiteettia päätöksentekoon ja valintoihin

Erityistä huomiota on kiinnitettävä lapsuuden kasvuympäristöön, joka määrittää pitkälti ihmisen mahdollisuuksia pärjätä omalla ahkeruudellaan tulevaisuudessa. Vaikka taloudellinen eriarvoisuus on Suomessa kansainvälisesti vertailtuna suhteellisen alhainen, tilastojen mukaan lapsiköyhyys on Suomessa kasvussa. Perhetaustoissa on usein päihteiden väärinkäyttöä ja työttömyyttä.

Tukea hädän hetkellä

Tuoreen tutkimustiedon valossa onkin entistä perustellumpaa pyrkiä tukemaan ihmisiä hädän hetkellä, sillä markkinoilla juuri taloudellisessa epävarmuudessa elävät joutuvat usein koronkiskonnan uhreiksi. Esimerkiksi pikavipit ja kulutusluotot ovat asiakkaalle kalleimpia lainamuotoja, mutta niiden helpon saatavuuden vuoksi suosittuja pienituloisten keskuudessa.

Markkinoiden epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy rahoitusmarkkinoilla peittelemättömänä, sillä velkakierteessä olevat pienituloiset maksavat epätoivoisessa tilanteessaan lainoistaan tähtitieteellisiä hoitokuluja, kun taas varakkaiden korot ovat kaikista pienimmät. Velkaloukussa ponnistelu ei näy parempina työmahdollisuuksina ja lisääntyvinä tuloina, vaan päinvastoin epätoivoisena selviytymistaisteluna laskujen eräpäivien ja byrokratian viidakossa.

Osallisuustalouden lähtökohdista

Järjestömme esittelemissä osallisuustalouden ratkaisuissa on lähdetty siitä ajatuksesta, ettei epätoivoiseen elämäntilanteeseen ajaminen ole toimiva tai oikeudenmukainen tapa motivoida ihmisiä työntekoon. Nykyisillä työmarkkinoilla merkittävä määrä ihmisiä on joko epävarmassa työtilanteessa tai työttömänä, mikä aiheuttaa tarpeetonta pahoinvointia. Ahkeruuden ja ponnistelujen johdonmukainen palkitseminen olisi asianmukaista ja reilua, mutta nykytilanne on kaukana siitä. Neuvotteluvoima, oikeat sosiaaliset verkostot, koulutustaso ja tuottavat omistukset vaikuttavat suuresti ihmisten sijoittumiseen kilpailussa työpaikoista. Osallisuustaloudessa pyritäänkin tarjoamaan toimivia työkaluja tasavertaisten lähtökohtien toteuttamiseen, johdonmukaiseen ja reiluun palkitsemiseen sekä työttömyyden poistamiseen.

Yhdysvalloissa nettiostoksissa monopoli

The Atlantic:

The Internet retailer [Amazon] sells more stuff online than its 12 biggest competitors combined, all of which move an incredibly tiny amount of stuff through their online storefronts, according to new documents from the Securities and Exchange Commission […].

The Atlanticin mukaan Yhdysvalloissa nettishoppailu on äärimmäisen keskittynyttä, sillä Amazonin myynti ylittää 12 suurimman kilpailijan myynnin yhteenlasketun arvon.

Tosielämässä monilla aloilla kilpailu keskittyy voimakkaasti. Tämä kehitys on haitallista, sillä kilpailun vähentyminen johtaa taloustietelijöiden mukaan merkittävään tehottomuuteen. Markkinatalouksien ihanne täydellisestä kilpailusta toteutuukin aniharvoin, ja on myös ristiriidassa toisen taloustieteen kentältä tutun käsitteen, suurtuotannon etujen (economies of scale), kanssa.

Suurtuotannon edut ristiriidassa kilpailuideaalin kanssa

Suurtuotannon eduilla tarkoitetaan sitä, että tuotannon kasvaessa saadaan kustannuksia laskettua yksikköä kohden. Esimerkiksi Amazonin mittava varastoinfrastruktuurin rakentaminen ja valtava volyymi myynnissä mahdollistaa halvemmat hinnat, kuin mitä pienemmät nettikaupat pystyvät tarjoamaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että liikeyritysten kasvaessa myös väistämättä kilpailu jossain määrin vähenee, sillä markkinoilla ei ole tilaa yhtä monelle kilpailijalle. Lukuisat tärkeät alat, kuten vähittäiskauppa, teknologiateollisuus- ja energiateollisuus, ovatkin usein keskittyneen kilpailun markkinoita.

Realismia markkinaintoilun sijaan

Yhdysvaltalaisten nettikauppojen markkinatilanne osoittaa, kuinka todellisuudesta irtaantuneita ovat haaveet täydellisestä markkinakilpailusta ja markkinoiden tehokkuudesta. Kun keskustellaan nykyisten talousrakenteiden korjaamisesta, tulisi markkinoiden toimintaa tarkastella realistisesti ilman naiiviin markkinaintoiluun sortumista.

Lue myös:

Keskittyneen kilpailun luvattu maa
Näillä 10 yhtiöllä on hallussaan valtava määrä tuotemerkkejä
H&M omistaa kuusi Aleksanterinkadun vaateliikettä
Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan

Mistä innovaatiot tulevat?

Työn tuottavuuden kasvu on tärkeää elintason nousun kannalta. Erilaiset innovaatiot puolestaan ovat keskeinen syy työn tuottavuuden nousussa. Financial Timesin taloustoimittaja Martin Wolf kysyy teoksen "The Entrepreneurial State: Debunking Public vs Private Sector Myths" kirja-arviossa, mikä puolestaan johtaa innovaatioihin?

Taloustieteiden kentällä innovaatioita on pyritty selittämään erilaisin abstraktein mallein, kun taas julkisessa keskustelussa on pitkään painotettu yksityisyrittäjyyden merkitystä innovaatioiden synnyssä. Sussexin yliopiston taloustieteilijä Mariana Mazzucato kyseenalaistaa laajalti kehutussa teoksessaan perinteiset näkemykset innovaatioiden synnystä, sillä tutkiessaan aihetta Mazzucato löysi rohkean yritteliäisyyden lisäksi merkittäviä, usein toistuvia lainalaisuuksia. Mazzucaton teoksen pääsanoma on, että rohkeimmat riskit ja uraauurtavimmat läpimurrot innovaatioiden saralla tehdään yksityisen sektorin sijaan julkisella sektorilla.

Mihin Mazzucato perustaa väitteensä? Esimerkiksi Yhdysvalloissa ruokatuotannon alueella suurin osa innovaatioista kehitetään julkisrahoitteisissa instituutioissa. Iso-Britanniassa julkisrahoitteinen tutkimuslaitos Medical Research Council on puolestaan merkittävien biotekniikan läpimurtojen taustalla.

Wolf tiivistää innovaatioiden toiminnan arviossaan: kun ensin epävarma ja erittäin kallis osa tutkimustyöstä on ensin toteutettu menestyksekkäästi julkisella puolella, innovaatiot siirretään yleensä halvalla tai ilmaiseksi yksityisyrityksille. Yritykset keräävät tämän jälkeen valtavia liikevoittoja myymällä pääosin julkisesti rahoitettujen keksintöjen avulla kehitettyjä tuotteita.

Wolfin mielestä pätevin esimerkki Mazzucaton argumenttien tueksi löytyy teknologia-alalta. Yhdysvalloissa US National Science Foundation kehitti alunperin hakualgoritmin, jonka päälle Googlen standardiksi muodostunut hakukone kehitettiin.

Myös Applen ensimmäiset rahoituserät tulivat valtion rahoituslaitokselta, mutta julkisen rahoituksen tärkein osa liittyy Applen tuotteiden keskeisiin teknologioihin. Muun muassa internet, langattomat verkot, GPS, kosketusnäytöt ja puheentunnistus ovat kaikki julkisrahoitteisia teknologioita, jotka ovat siirtyneet yksityisen sektorin käsiin kehityttyään tarpeeksi pitkälle julkisen rahoituksen suojissa. Apple kehitti näistä valmiista osasista erään kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä tuotteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että sitä edelsi seitsemän vuosikymmenen julkisrahoitteinen tutkimustyö.

Mazzucato esittää teoksessaan vakuuttavan määrän todistusaineistoa argumenttinsa tueksi, mutta onko innovaatioiden syntytavalla suurta merkitystä? Financial Timesin Wolfin mielestä aihe on erittäin tärkeä ja ajankohtainen, koska julkisessa keskustelussa äärimmäisyyksiin menevä yksityisyrittäjyyden ja markkinoiden ihailu on saamassa alati enemmän tilaa juuri samaan aikaan kuin kehittyneiden talouksien selkärankana puoli vuosisataa toimineen julkisen talouden toimivuutta yhä säännönmukaisemmin vähätellään tai jopa sen suoranaista alasajoa vaaditaan.

Jos ei ole ymmärrystä siitä, kuinka taloudessa rakennetaan kestävää vaurautta, otetaan markkinahuuman vallassa helposti askeleita väärään suuntaan. Wolfin mukaan on myös vaara siitä, että julkinen sektori on enenevässä määrin nielemässä innovaatioiden rahoittamiseen liittyvien suurten riskien tappiot, kun taas ne teknologiat, jotka alkavat kukoistaa, yksityistetään nopeasti. Näin syntyy haitallinen kehä, jossa niin hyvinvoinnin tuottaminen kuin väestön valtaosan vaikutusmahdollisuudet yhteisiin taloudellisiin asioihin muuttuu jatkuvasti vaikeammaksi.

Lue myös:

Apple vastaan Samsung ja markkinoiden tehottomuus
Bill Gates: Kapitalismissa tuotetaan rikkaille, yleinen hyöty jää jalkoihin

Keskittyneen kilpailun luvattu maa

YLE:

Ostoksilla oleva suomalainen törmää usein tuttuun ongelmaan: yhtä tuotetta tarjoaa vain kaksi yhtiötä, tai korkeintaan muutama. 

Kyse on pienelle maalle ominaisesta taloustieteen ilmiöstä, oligopolista. Se tarkoittaa epätäydellisen kilpailun muotoa. Ja sitä Suomessa riittää. 

– Markkinoiden keskittyminen on pienelle ja syrjäiselle Suomelle sekä muille Pohjoismaille hyvin tyypillinen piirre. Kilpailu-ja kuluttajaviraston johtaja Martti Virtanen vahvistaa. 

– Tämä ilmiö on aika luonnollista. Olemme eläneet pitkään varsin suljetussa taloudessa.

Talousteoreetikot ovat yksimielisiä kautta linjan siitä, että kilpailun väheneminen heikentää merkittävästi markkinoiden tehokkuutta. Mitä vähemmän markkinoilla on toimijoita ja kilpailua, sitä helpompi hinnat on asettaa keinotekoisen korkeiksi liikevoittojen lisäämiseksi.

Tosielämässä täydellisen kilpailun markkinoita on vähän. Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtaja Martti Virtanen painottaa, että koska Suomi on pieni ja syrjäinen maa, markkinoiden keskittyminen on luonnollista – samasta ongelmasta kärsivät monet muutkin pienet ja sijainniltaan epäedulliset markkina-alueet.

Rajoittuuko ongelma sitten pelkästään pieniin maihin? Yhdysvallat tarjoaa hyödyllisen vertailukohdan, koska supervalta on ollut maailmantaloudessa kiistattomassa vetoasemassa toisen maailmansodan jälkeen. John R. Munkirsin tutkimuksissa kerättiin mittava todistusaineisto siitä, että vuoteen 1980 mennessä suurin osa Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta koostui yrityksistä, jotka toimivat kilpailemattomilla markkinoilla.

Viime vuosikymmenet Yhdysvalloissa ovat olleet fuusioiden aikaa – toisin sanoen kilpailu ja yritysten omistukset ovat keskittyneet entisestään. Vaikka maahantuonnin ja teknologiateollisuuden kasvu ovat helpottaneet tilannetta jossain määrin, fuusioitumisen tahti on ollut niin valtavaa, että sen vaikutus on syönyt kaikki muualta saadut edut. Esimerkiksi Thom Hartmann on tutkinut 2000-luvulla Yhdysvaltojen markkinakilpailua ja hänen mukaansa maan 1000 suurinta yritystä tuottaa noin 70 prosenttia maan koko bruttokansantuotteesta.

Näyttääkin siltä, että yhä useammista markkinoista on tullut vähemmän kilpailtuja. Globalisaation seurauksena fuusioituminen ja omistusten keskittyminen on kansainvälistynyt, ja tämän seurauksena lukuisat eri vaihtoehdot suomalaisen ruokakaupankin hyllyllä ovat loppuen lopuksi usein samojen yrityskompleksien tuotteita. Kun omistusketjuja seurataan loppuun asti, lukuisat näennäisesti keskenään kilpailevat tuotemerkit ovatkin saman yhtiön omistuksessa. Kun katsotaan tilannetta tosimaailmassa, huomataan lisäksi että suuryritykset ja valtiot yhteistyössä siivoavat heikompia kilpailijoita pois markkinoilta esimerkiksi vaikeuttamalla järjestäytymistä, heikentämällä työehtosopimuksia tai suurvaltapolitiikkaan ja väkivaltaan turvautuen.

Koska kilpailulainsäädäntö ja valvonta on ollut viime vuosikymmeninä hiipumaan päin, on eri alojen yritysten ollut helpompi käyttää hyväkseen kilpailemattomia markkinoita yhteiskunnallisesti haitallisella tavalla. Liikevoittoihin voi toki pyrkiä eri tavoin: joko yhteiskunnan kannalta hyödyllisesti (esimerkiksi tuotteiden tuotantoa tehostamalla, uusia innovaatioita kehittämällä) tai haitallisesti (esimerkiksi tuotannon saasteiden ja muiden haittojen siirtäminen kuluttajien tai veronmaksajien maksettavaksi, hintakiskonta monopoliasemassa).

Nykyisissä sekamarkkinatalouksissa poliittisella ohjauksella ja pelisääntöjen valvomisella on ollut aiemmin merkittävä rooli siinä, että yrityksiä on kannustettu lisäämään voittojaan vastuullisin tavoin. Käytännön kerta toisensa jälkeen tarpeelliseksi osoittamasta talouden ohjauksesta ja erilaisista, toimivan talouden pelisäännöistä ja peruspilareista olisikin tärkeää pitää kiinni, kun markkinoita pyritään kehittämään tehokkaammiksi ja toimivammiksi.

Viime aikoina Suomessakin ovat julkisessa keskustelussa yleistyneet naiivin innokkaat puheenvuorot markkinoiden kaikkivoipaisuudesta. Sinisilmäisen maalailun sijaan olisi tärkeää katsoa markkinoiden toimintaa realistisesti ja pyrkiä paikkaamaan rakenteissa ilmeneviä merkittäviä ongelmia, jotta talouden lainalaisuudet toimisivat paremmin kaikkien eduksi. Yritysomistusten ja kilpailun keskittyminen johtaa erityisesti pienillä markkina-alueilla myös poliittisiin ongelmiin, sillä määräävässä markkina-asemassa toimivilla yrityksillä ja näiden suuromistajilla ja johtohenkilöillä on helposti vaurauden tuoman taloudellisen päätösvallan lisäksi myös merkittävä määrä vaikutusvaltaa ja lobbausvoimaa politiikan kentällä.

Lue myös:

Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan
Näillä 10 yhtiöllä on hallussaan valtava määrä tuotemerkkejä
H&M omistaa kuusi Aleksanterinkadun vaateliikettä
Tutkimus: Poliittisilla kytköksillä saa helpommin pelastuspaketteja

H&M omistaa kuusi Aleksanterinkadun vaateliikettä

Helsingin Sanomat:

Helsingin Aleksanterinkatu on Suomen tärkein ostoskatu. Suurin kuhina on keskittynyt kolmen korttelin matkalle. Se alkaa Stockmannilta, ja Kluuvikadun itäpuolella jo hiljenee. 

Kadulta voi ostaa tuhansia erilaisia vaatteita. Valinnanvapautta rakastavan kuluttajan silmään ainoan kauneusvirheen muodostavat kolme H&M:n logoa kahden korttelin matkalla. 

Mutta ei niistä ovista ole pakko astua sisään. Voi valita Monkin tai Weekdayn. Tai kävellä Galleria Esplanadin H&M:n läpi fiinimpään Cosin liikkeeseen. 

H&M tosin omistaa kaikki kolme. Sillä on siis kahden korttelin sisällä kuusi liikettä. Yhtiö omistaa myös Cheap Mondayn, jota myy Stockmannkin.

Lue myös:

Näillä 10 yhtiöllä on hallussaan valtava määrä tuotemerkkejä

Mikä aiheutti vuoden 2008 finanssiromahduksen?

Vuoden 2008 syksyllä puhjennut finanssikriisi oli mittakaavaltaan historiallinen tapahtuma. Sitä edeltäneet kriisit, kuten esimerkiksi internetyhtiöiden kuplan puhkeaminen Yhdysvalloissa vuonna 2001, 1980-luvun Latinalaisen Amerikan kriisi, kehittyvien maiden ajautuminen epätoivoiseen velkaloukkuun ja 1980-luvun alun voimakas lama Britanniassa, olivat luonteeltaan enemmän tai vähemmän paikallisia. Suuri osa näistä kriiseistä aiheutti merkittävät vahinkonsa maailmantalouden veturien sijaan köyhemmillä alueilla, ja kun kriisi puolestaan osui Yhdysvaltoihin, viranomaiset siivosivat sotkun suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti.

Vuoden 2008 romahdus poikkesi merkittävästi edeltävistä kriiseistä, sillä sen vaikutus ylsi kaikkiin maailman kolkkiin. Kriisi kosketti myös teollistuneiden maiden, kuten Britannian ja Yhdysvaltojen, vauraampia alueita – vaikka asuntomarkkinakuplan puhkeamisen aiheuttama hävitys alkoikin Yhdysvalloissa pienituloisemmilta alueilta. Euroopassa koko maanosa on joutunut taistelemaan päättymättömältä vaikuttavan kriisin kanssa, ja Kiinankin kansantaloudessa on viime aikoina noussut esiin huolestuttavia piirteitä, vaikka kriisin alkupuolella se selvisi romahduksesta lähes vahingoitta.

Vuonna 2008 alkaneen kriisin syntyä on pyritty selittämään lukuisin eri tavoin. Aiheesta on julkaistu valtava määrä artikkeleita, kirjoja ja dokumenttielokuvia, minkä seurauksena kriisiä selittävistä teorioista ei ole puutetta.

Ateenan yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis on osallistunut aktiivisesti kansainväliseen talouskeskusteluun liittyen viime aikaisiin talouskriiseihin. Hän on keskittynyt työssään erityisesti globaalin kriisin taloushistoriallisiin syntytekijöihin sekä eurokriisin mahdollisiin ratkaisumalleihin. Varoufakis jakaa yleisimmät selitykset finanssikriisin syntytekijöistä kuuteen kategoriaan teoksessaan "The Global Minotaur – America, the True Origins of the Financial Crisis and the Future of the World Economy".

Varoufakisin analyysi on hyödyllinen koonti yleisistä näkökulmista finanssikriisiin vaikuttaneista tekijöistä. Kirjassaan hän painottaa lisäksi sitä, kuinka yksinään eri selitysmallit ovat hyvinkin epäonnistuneita, mutta yhdessä tarkasteltuna auttavat sekä ymmärtämään kriisin mittakaavaa sekä kumoamaan väärinkäsityksiä ja myyttejä kriisin syistä.

1) Monet älykkäät ihmiset epäonnistuivat kollektiivisesti ymmärtämään riskejä, jotka liittyivät järjestelmään kokonaisuudessaan

Tämä oli vastauksen ydin, kun British Academy yritti selvittää vuoden 2009 kesällä kuningattarelle, miksi talousasiantuntijat eivät olleet nähneet kriisiä ennalta.

Kaikilla talousasiantuntijoilla oli pääsy ajankohtaiseen dataan, joka kertoi hurjaa kieltään. Yhdysvalloissa finanssisektorin velka oli räjähtänyt jo valmiiksi korkeasta lukemasta (22 prosenttia BKT:sta) tähtitieteellisiin lukemiin (117 prosenttia BKT:sta) vuoden 2008 kesällä. Amerikkalaisten kotitalouksien velka oli lähes tuplaantunut kymmenessä vuodessa. Britanniassa kehitys oli samansuuntaista: yksityinen velka oli paisunut ennätyslukemiin.

Jos yksityistä velkaa kerran kasautui kohtuuttomia määriä ja tämän seurauksena riski lisääntyi merkittävästi, miksi kukaan ei nähnyt romahdusta ennalta?

British Academyn asiantuntijat myönsivät ylpeillen uskoneensa, että tällä kertaa asiat olisivat toisin – rahoitusmarkkinat olivat vihdoin löytäneet tavan luoda rajattoman määrän harmitonta ja riskitöntä velkaa. Koska asiantuntijoiden voitokas retoriikka oli ennen kriisiä voimakkaan teknistä ja matemaattista, ja velat jaettiin pieniin osasiin ja paketoitiin uusiksi erinäisin monimutkaisin riskilaskelmin, viranomaiset ja akateemikot eivät pysyneet kehityksessä mukana ja uskoivat sokeasti innovaatioiden turvallisuuteen. Loppuen lopuksi asiantuntijapiireissä laajalti uskottiin, että oli mahdollista luoda velkoja (ja lyödä vetoa näiden velkojen päälle) moninkertainen määrä verrattuna koko maailman todellisiin tuloihin.

2) Valvovien viranomaisten loikkaaminen

Kun nykyisellään omenoiden hinta määräytyy markkinoilla, ostajan on helppo erotella mädät omenat erinomaisista, joten kaupankäynti sujuu suhteellisen vaivattomasti ilman ulkopuolista valvontaa. Velkakirjat ja erityisesti pitkälle kehitetyt synteettiset finanssituotteet puolestaan toimivat hyvin poikkeavin periaattein, koska ostajat eivät voi maistaa tai käsinkosketella tuotteen kuntoa. Finanssimarkkinoilla ostajat luottavat ulkopuolisten instituutioiden (luottoluokittajien) tarjoamaan tietoon ja selviin pelisääntöihin, joita valvovat puolueettomat ja valppaat viranomaiset (finanssivalvonta). Kriisin yhteydessä nämä edellä mainitut instituutiot eivät kuitenkaan olleet vain epätietoisia, ne olivat myös osasyyllisiä kriisin syntyyn.

Luottoluokittajat antoivat täydellisiä AAA-luottoluokituksia velkapapereille, jotka sisälsivät merkittäviä riskejä. Tämä mahdollisti valtavia, käytännössä automaattisia, liikevoittoja pankeille, koska näitä ongelmallisia velkapapereita kierrätettiin järjestelmässä yhtä luotettavana kuin oikeaa rahaa. Tämä johti näiden ongelmavelkapapereiden suosion valtavaan nousuun kaikkialla. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa pankit pystyivät painamaan itse itsellensä käyttökelpoista rahaa – siksi sijoittajalegenda Warren Buffet kutsui kyseisiä velkapapereita (CDO = collaterized debt obligation) “joukkotuhoaseiksi”.

Pankkiirit siis maksoivat luottoluokittajille saadakseen velkapapereilleen luotettavimmat luokitukset, keskuspankki ja valvovat viranomaiset hyväksyivät nämä luokitukset kyselemättä, ja huonosti palkatut nuoret viranomaiset suunnittelivat puolestaan urakehitystään suurten pankkien palkkalistoilla. Viranomaisia valvoivat puolestaan valtionvarainministeriöt, joiden ministerit olivat joko palvelleet vuosia suurissa rahoituslaitoksissa tai suunnittelemassa liittymistä tähän arvovaltaiseen joukkoon poliittisen uransa jälkeen. Ennennäkemättömän vauraat finanssialan toimijoiden piirit luksustavaroineen, asuinalueineen ja erityispalveluineen tekivät ylipäätään kehityksen kyseenalaistamisesta erittäin vaikeaa sijoittajille, viranomaisille ja pankkiireille.

3) Ihmisten luontainen ahneus & itsekkyys

Monet markkinaintoilijat vetoavat myös kriisin selityksissä ihmisten luontaiseen ahneuteen. Varoufakis käy läpi tätä markkinoiden erehtymättömyyteen uskovien toistamaa argumentaatioktejua onnistuneesti. Tästä näkökulmasta katsottuna yritykset säädellä taloutta tai luoda yhdessä sovittuja pelisääntöjä esimerkiksi suuryritysten tai pankkien toiminnalle ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska niiden hyvät tarkoitusperät kääntyvät ihmisen luontaisen ahneuden takia itseään vastaan. Talous on siis tuomittu ajautumaan kriiseihin ihmisen luontaisen ahneuden seurauksena, mutta yritykset säädellä markkinatalouden ongelmallisia piirteitä vain johtavat entistä suurempiin ongelmiin. Jos ja kun inhimillisen ahneuden lietsomia ongelmia kuitenkin syntyy, on tällöin tarpeellista puuttua markkinoiden toimintaan ja palauttaa ne niiden luontaiselle, hyveelliselle polulle.

Muutaman vuosikymmenen ajan yhteisiä pelisääntöjä ja ahneuden suitsimista pidettiin kuitenkin tärkeinä. Vuoden 1932 jälkeen pyrkimykset säännellä rahoitusmarkkinoiden ylilyöntejä hyväksyttiin laajalti. Tunnetuin esimerkki lienee presidentti Rooseveltin kaudella vuonna 1933 laadittu Glass–Steagall-laki. 1970-luvulla näitä pelisääntöjä alettiin säännönmukaisesti purkamaan, koska vaikutusvaltaansa lisänneiden markkinaintoilijoiden keskuudessa sääntöjen nähtiin hidastavan kasvua ja heikentävän innovaatioita, sillä niiden uskottiin jarruttavan finanssimaailman kehitystä.

Vuonna 1987 Ronald Reagan nimitti Alan Greenspanin Yhdysvaltain keskuspankin johtajaksi. Greenspan saavutti nopeasti maineen tehokkaana rahamarkkinoiden säännöllisten romahdusten korjaajana. Greenspanin resepti oli yksinkertainen: ahnetta ihmisluontoa oli turha pyrkiä rajoittamaan keinotekoisesti, joten markkinoiden oli annettava toimia mahdollisimman vapaasti. Kun väistämätön katastrofi iski, valtio palasi näyttämölle ja pyrki agressiivisesti kaikin keinoin nostamaan talouden takaisin raiteille esimerkiksi laskemalla korkoja rajusti ja laskemalla markkinoille kasapäin rahaa. Resepti näytti toimivan kelvollisesti parisenkymmentä vuotta. Vuonna 2008, puolitoista vuotta ennen Greenspanin eläkkeelle jäämistä, se lakkasi toimimasta. Tämän seurauksena Greenspan teki jotain poikkeuksellista: hän myönsi ymmärtäneensä kapitalismin perusmekanismit väärin.

4) Kulttuuritekijät

Vuoden 2008 syyskuussa Euroopassa katseltiin itsetyytyväisinä rapakon taakse – vuosien ajan yhdysvaltalaiset olivat saarnanneet Euroopalle heidän oman mallinsa ylivertaisuudesta: joustavien työmarkkinoiden autuudesta, hyvinvointivaltioiden kyvyttömyydestä pärjätä globalisaation aikakaudella, agressiivisen yrittäjyyskulttuurin hienouksista ja Wall Streetin taianomaisesta taituruudesta. Kun uutiset romahduksesta levisivät maailmalle, Euroopassa odoteltiin pelokkaina, mutta tunteeseen sekoittui myös vahingoniloa.

Ei kulunut kauan, kun kriisi siirtyi Euroopan maaperälle – merkittävästi odotettua vahvemmassa ja uhkaavammassa muodossa. Monet Euroopassa kuitenkin pitävät kriisin syntyä angloamerikkalaisen kulttuurin tuotoksena. Syypäänä pidetään muun muassa lumoutumista omistusasumisen kaikkivoipaisuuteen: mitä järkeä on talousmallissa, jossa vuokralla asuminen leimataan vuokranantajien alaiseksi orjuudeksi, kun taas kuvitteellista asunnon omistamista juhlitaan, vaikka tämä tarkoittaakin vielä suurempaa velkaa pankkien suuntaan?

Euroopassa ja Aasiassa nähtiin hyvissä ajoin Yhdysvaltojen ja Britannian finanssisektorin järjettömän mittakaavan paisuminen. Euroopassa omahyväisyys kuitenkin lakkasi pian, kun eurokriisi alkoi nostaa päätään. Aasialaisilla puolestaan on ainakin hieman syytä itsetyytyväisyyteen, ja eri puolilla Aasiaa vuoden 2008 romahdusta ja sen jälkiseurauksia kutsutaankin “Pohjois-Atlantin kriisiksi”.

5) Haitallinen talousteoria

Vuoden 1997 taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin Robert Mertonille ja Myron Scholesille, jotka olivat edelläkävijöitä osakeoptioiden arvottamisessa. Heidän mallinsa mahdollistivat palkinnon jakajien mukaan uuden tyyppisiä finanssituotteita ja helpottivat tehokkaampaa riskinhallintaa yhteiskunnassa. Muutama kuukausi palkinnon myöntämisen jälkeen Long-Term Capital Management, Mertonin ja Scholesin opein ylläpidetty yhdysvaltalainen hedgerahasto, aiheutti kaatuessaan useiden miljardien vahingot. LTCM:n tappiot siivottiin veronmaksajien pelastuspaketilla.

Vuoden 2008 romahduksen koeajona pidetty LTCM:n epäonnistuminen perustui vajavaiseen tieteelliseen teoretisointiin: valtava investointipääoma sidottiin testaamattomiin oletuksiin siitä, että tiettyjen tapahtumien (esim. lukuisia maksujen laiminlyöntejä velallisten ketjussa)  todennäköisyyksiä voidaan laskea, vaikka nämä tapahtumat oletetaankin mallissa mahdottomiksi. Mallien kehittäjät uskoivat teoretisoineensa riskin pois rahoitusmarkkinoilta, ja finanssimarkkinoiden toimijoiden luottamus uudenlaiseen velanluontiin oli vahvaa. Tämä varaukseton luottamus puolestaan ruokki uusien velkamuotojen avulla tehtyjä häikäiseviä voittoja. Mitä suuremmiksi rahastojen voitot kasvoivat, sitä helpompi finanssi-innovaatioille myötämielisten taloustieteilijöiden oli hiljentää kriitikoita.

Taloustieteiden kentällä tapahtui myös laajemmin samoihin aikoihin merkittäviä muutoksia. Markkinoiden toiminta alettiin nähdä teoriassa harmonisena ja virheettömänä mekanismina, jonka poikkeukselliset toimintavirheet johtuvat markkinoiden ulkoisista tekijöistä – sekaantuvan valtion, ammattiliittojen tai keskuspankin toimista. Esimerkiksi sellaista työttömyysastetta, joka pysyi pidemmän aikaa paikallaan, alettiin kutsua luonnolliseksi työttömyysasteeksi. Toisin sanoen yhtäkkiä työttömyys näyttäytyikin luonnollisena asiana, jota oli turha pyrkiä selittämään tai korjaamaan.

Kun talouden toiminnassa osoittautui huomattavia poikkeamia kehitetyistä talousteorioista, nämä poikkeamat sivuutettiin malleissa merkityksettöminä poikkeustapausina. Kun kollektiivinen paniikki lopulta iski ja finanssijärjestelmä alkoi heilahdella juuriaan myöten, mallit ja niiden mukaan rakennetut rahoitusmarkkinat kaatuivat huteran korttitalon tavoin.

Varoufakisin mukaan tästä näkökulmasta katsottuna haitallisten talousteorioiden taustalla vaikutti fundamentalistinen ryhmittymä talousasiantuntijoita, jotka palkittiin ruhtinaallisesti työstään matemaattisesti monimutkaisten ja suunnattomia voittoja finanssisektorille kerryttäneiden mallien kehittäjinä. Huolimatta niiden ulkokohtaisesta hienostuneisuudesta, uudet mallit osoittautuivatkin vain matematiikan avulla verhoilluksi taikauskoksi. Ne perustuivat sokeaan luottamukseen siihen, että markkinat huolehtivat parhaiten itsestään – sekä hyvinä että huonoina aikoina.

6) Järjestelmän epäonnistuminen

Entä jos kriisin syyllinen ei ollutkaan ihmisluonto tai talousteoria? Mitä jos kriisi ei siis johtunutkaan pankkiirien ahneudesta – vaikka monet heistä sitä olivatkin – tai heidän hyödyntämistään haitallisista talousteorioista? Kriisin syyksi on esitetty myös kapitalismiin sisäänrakennettua taipumusta itsetuhoisuuteen. Onko kapitalismi luonnollisen järjestyksen sijaan sittenkin erityinen systeemi, jolla on jatkuvaa taipumusta rakenteellisiin romahduksiin?

Wall Streetin romahduksen jälkeen julkisessa keskustelussa nostettiin analyyseissä esiin useampaan otteeseen Marxin tunnettuja tulkintoja kapitalismin perimmäisestä luonteesta: samalla kun kapitalismi muuntaa ihmisiä konemaisiksi automaateiksi, markkinayhteiskunta muuntuu asteittain Matrix-elokuvaa muistuttavaksi dystopiaksi. Mitä pidemmälle kehityskulku etenee, sitä lähempänä järjestelmä on kaatumista. Kun romahdus lopulta tapahtuu, kapitalismi kuitenkin nousee uudelleen jaloilleen ja jatkaa entiseen tapaansa.

Järjestelmä on tästä näkökulmasta katsottuna erittäin ristiriitainen: kykeneväinen luomaan samanaikaisesti ennennäkemätöntä vaurautta ja musertavaa köyhyyttä, suurenmoisia uusia vapauksia ja kauhistuttavia alistumisen muotoja, hohdokkaita mekaanisia koneita ja turtunutta työvoimaa.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin tärkeää huomata, ettei kapitalismi ole nykytiedon valossa aiheuttamassa sisäsyntyisesti jonkinlaista lopullista tuhoaan – vaikka erilaiset talouskriisit ovatkin sen koko historian ajan olleet säännöllisiä. Kapitalismin eri variaatiot ovat osoittaneet useaan otteeseen kykenevänsä muuntautumaan moneksi ja jatkamaan toimintaansa valtavienkin markkinakuplien puhkeamisten ja lamojen jälkeen. Vaikka taloudellista tehokkuutta menetetään valtavasti, ja inhimillinen kärsimys on luonnollisesti samalla valtava, ei tämä vielä tarkoita että talousjärjestelmä itsessään olisi kuitenkaan perustavalla tavalla “itsetuhoisa”, kuten tämän katsantokannan mukaan se olisi.

Johtopäätöksiä

Taloustieteilijä Varoufakisin mukaan kaikki edellä kuvatut selitykset lisäävät ymmärrystä finanssikriisin synnystä, mutta hänen mukaansa taustalla vaikuttaa myös laajempi taloushistoriallinen kehityskulku. Varoufakis painottaa, että Toisen maailmansodan jälkeinen Bretton Woods-järjestelmä tarjosi usean vuosikymmenen ajan vakautta ja vaurastumista. Aikakautta kutsutaankin usein “kapitalismin kultakaudeksi”. Taloustieteilijä John Maynard Keynesin ajatuksiin nojannut järjestely perustui Yhdysvaltojen taloudelliseen mahtiin, ja maan tuotannon ylijäämien kierrättämiseen globaalissa mittakaavassa sen parhaaksi katsomalla tavalla. Yhdysvallat palautti politiikallaan muun muassa sodan hävinneiden Japanin ja Saksan teollisen tuotannon nopeasti takaisin kasvu-uralle ja mahdollisti maiden nopean taloudellisen elpymisen sodan jälkeen. Kehityksen taustalla oli pyrkimys luoda vakautta maailmantalouteen sekä kysyntää Yhdysvaltojen valtavalle viennille, sillä Yhdysvaltojen sisämarkkinat eivät pystyneet kuluttamaan maan koko tuotantoa.

Varoufakis huomioi, että 1970-luvulla tapahtui merkittävä käänne. Nixonin johdolla Bretton Woodsin järjestelmä romutettiin muutamassa vuodessa, kun Yhdysvaltojen vientiylijäämät alkoivat huveta. Tämän jälkeen muotoutunut maailmantalouden rakenne oli Varoufakisin mukaan merkittävästi edeltäjäänsä epävakaampi. Lyhyesti kuvailtuna tässä uudessa globaalissa mallissa ylijäämäiset maat veivät tuotteitaan runsain mitoin Yhdysvaltoihin sekä siirsivät auliisti voittonsa Yhdysvaltoihin Wall Streetin korkeiden voitto-odotusten finanssimarkkinoille.

Ennennäkemättömät pääomavirrat virtasivat Yhdysvaltoihin, vaikka maan budjetti sekä kauppatase olivat Reaganin ajoista lähtien hurjasti pakkasen puolella, mikä puolestaan ruokki yksityistä velkakuplaa asuntomarkkinoilla. Samaan aikaan Yhdysvalloissa työntekijöiden palkkakehitys polki tuottavuuden kasvaessa paikallaan, mikä mahdollisti ennätyssuuret liikevoitot yksityisellä sektorilla. Yhdysvaltalaiset työntekijät pitivät yllä totuttua elintason nousua velkaantumalla enemmän ja enemmän.

Varoufakisin mukaan maailmantalous on kriisin jäljiltä edelleen äärimmäisen epävakaa. Bretton Woodsin kaltaista rakennetta ylijäämien kierrättämiseen ei enää ole olemassa. Samoin sitä seurannut epävakaampi rakenne, Yhdysvaltojen alijäämiin ja finanssimarkkinoiden kuplaan perustunut järjestelmä, näyttäisi lakanneen toimimasta. Tämän keskeisen globaalin mekanismin puute aiheuttanee moninaisia haittoja kansantalouksiin ja johtanee laajemmin yhteiskunnalliseen epävakauteen.

Kuten Varoufakis toteaa, on finanssikriisin taustalla useita merkittäviä tekijöitä. Yksinäänkin niiden tarkastelu tarjoaa tärkeitä huomioita ja lähtökohtia tämänkaltaisen kriisin toistumisen välttämiseksi, mutta toisaalta ne myös usein antavat harhaanjohtavan yksipuolisen kuvan historiallisen kriisin perustasta.

Nykyisten sekamarkkinatalouksien kriisiytymisen hidastaminen ja kriisien vaikutusten lievittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Talouden uudistaminen ekologisesti kestävämmäksi, reilummaksi ja tehokkaammaksi vaatiikin ymmärrettävien analyysien lisäksi pitkäkestoista ja omistautunutta työtä erilaisissa uudistuskampanjoissa. Tämä työ on monin osin kohdistettava nykyisen talousjärjestelmän akuuttien ongelmakohtien parantamiseen, jotta ihmisten enemmistön hyvinvointia voitaisiin lisätä merkittävällä tavalla. Samanaikaisesti on yhä tärkeämpää hahmotella ja testata taloudessa käytännön kokeiluin uudenlaisia yrittäjyyden ja yhteistoiminnan rakenteita ja toimintatapoja, jotka tarjoavat suurempaa taloudellista vapautta ja tehokkuutta. Näiden soisi perustuvan – kilpailun, alistamisen ja ahneuden sijaan – vaivannäön ja yritteliäisyyden johdonmukaiseen kunnioittamiseen sekä tasavertaiseen yhteistyöhön.