Tosielämän markkinat

Yksi vuoden 2008 finanssiromahduksen näkyviä vaikutuksia on ollut kriisin leviäminen Yhdysvalloista myös muihin niin kutsuttuihin kehittyneisiin talouksiin. Kansantalouksien ollessa yhä kyvyttömämpiä vastaamaan ihmisten tarpeisiin ovat monet alkaneet vaatia merkittäviä muutoksia talouden perustuksiin. 

Osa puheenvuoroista on keskittynyt vaatimaan entistä enemmän markkinapohjaisia ratkaisuja – ja yhä voimakkaammin sanankääntein. Lukuisat markkinaintoilijat ovat esittäneet, että markkinoiden tulisi hallita yhä suurempaa osaa talouden ja yhteiskunnan toiminnasta. Näissä puheenvuoroissa pääosassa on ollut voimakas retoriikka, jossa vaaditaan ”hyvinvointivaltion uudistamista” ja ”talouden vapauttamista”.

Puheenvuoroissa markkinatalouden rakenteet esitetään kuitenkin usein äärimmäisen yksinkertaistetussa valossa ja hyvin kapeakatseisin ennakko-oletuksin. Kun todellisuutta tarkastellaan yksinkertaistettujen esimerkkien valossa, näyttäytyy todellisuus toki helpommalta ymmärtää ja hallita. Jos yksinkertaistuksissa mennään kuitenkin liian pitkälle, aletaan helposti toitottaa samaa lääkettä kaikkiin vaivoihin. On tärkeää huomata, että kun tosielämässä havaittavien talouden lainalaisuuksien sijaan keskitytään pelkästään idealisoituihin markkinamalleihin ja yksinkertaistuksiin, on suurena vaarana, että ehdotetut uudistukset johtavat erittäin epätoivottuihin ja haitallisiin lopputuloksiin.

Todellinen kapitalismi kaukana markkinaintoilijoiden päiväunista

Hieman kuten sosialismin kannattajat läpi 1900-luvun, tuntuvat markkinaintoilijat uskovan ratkaisuihinsa naiivin sokeasti – todellisuudesta välittämättä.

Markkinatalouden teoreettisten rakennelmien ja ennakko-oletusten ympärillä pyörivä keskustelu voi luonnollisesti auttaa osaltaan tarkastelemaan nykyjärjestelmän toimintaa, mutta keskusteluun jumiutuminen alkaa hämärtää käsitystä talouden todellisuudesta. Jo tavoite sääntelystä vapaista, täydellisen kilpailun markkinoista, on sisäisesti ristiriitainen. Jos markkinoilta puuttuvat selkeät ja tehokkaasti valvotut pelisäännöt, markkinoilla on tapana syntyä oligopoleja tai jopa monopoliasemia. Tämä kilpailun väheneminen aiheuttaa tunnetusti merkittävää taloudellista tehottomuutta.

Ongelma onkin ollut pitkään tiedossa, ja tästä syystä on perustettu muun muassa kilpailuvirastoja, joilla pyritään ehkäisemään kilpailun vähentymistä. Ristiriita on ilmeinen: markkinaintoilijat haikailevat julkisen vallan roolin pienentämistä minimiin, vaikka markkinakilpailu onkin käytännössä toimiakseen tarvinnut vahvaa julkista valtaa.

Vapaan kaupan teoreettinen ideaali jättää huomiotta myös monet talouteen vaikuttavat ihmiselämän muodot. Kaupankäyntiä ja vaihdantaa säätelee aina myös muun muassa politiikka, historia ja kulttuuri. Markkinatalouden toimintaa esitetään usein vertauskuvallisina torimarkkinoina, joissa ostajat ja myyjät kohtaavat kasvotusten ja kaupankäynnin kohteena on helposti ja välittömästi arvioitavissa olevia, keskenään samankaltaisia tuotteita – kuten omenoita, leipää ja ruusuja.

Tosielämässä merkittävät nykytalouden toimijat ovat kuitenkin suuryrityksiä, hallituksia, valuuttarahastoja ja keskupankkeja, ja tuotteet sekä tuotantoprosessit ovat monimutkaisia. Globaalisti toimivien suuryritysten harjoittama tuottoisa suunnitelmatalous hintakeinotteluineen on yksi tärkeä esimerkki siitä, kuinka suuret institutionaaliset taloustoimijat käyttävät asemaansa hyväkseen ja kilpailevat monilla markkinoilla vain nimellisesti. Yritysomistusten jatkuva keskittyminen on ollut omiaan kiihdyttämään tätä kehitystä entisestään.

Tosielämän sekamarkkinatalouksissa erilaiset yhteiset sopimukset ja periaatteet ovat syntyneet helpottamaan taloustoimijoiden kanssakäymistä. Myös kulttuuriin piiriin kuuluvat sosiaaliset normit – kuten vaikkapa uskonnon harjoittamisen huomioonottaminen – säätelevät markkinoita ja kaupankäyntiä.

Julkisen vallan rooli on markkinatalouksissa moniuloitteisempi kuin usein annetaan ymmärtää. Historiallisesti katsottuna monet nykymaailman taloudellisista menestystarinoista – esimerkiksi Yhdysvallat, Kakkois-Aasian “tiikerit” tai Pohjoismaat – ovat toteuttaneet onnistunutta talouspolitiikkaa usein juurikin vapaiden markkinoiden teoreettisten ideaalien kustannuksella. Sekä Suomi, Yhdysvallat että Etelä-Korea ovat suojanneet aikanaan kehittymättömiä talouksiaan kansainväliseltä kilpailulta, ja pyrkineet kehittämään tuotantorakennettaan ennen maailmanmarkkinoiden avaamista.

Suhteellisen edun periaate

Säätelemättömien markkinoiden puolestapuhujien teorioiden taustaoletuksina on useita yksinkertaistettuja oletuksia tai periaatteita talouden toiminnasta. Yksi näistä periaatteista on suhteellisen edun periaate. Suhteellisen edun periaatteen mukaan jokainen kansantalous erikoistuu tuottamaan ja viemään niitä hyödykkeitä, joiden tuotannossa maa on tehokkaimmillaan. Kansantalous puolestaan tuo niitä hyödykkeitä ulkomailta, joiden tuotantoon sillä on huonot edellytykset. Periaate on pohja myös kansainväliselle työnjaolle ja tuotannon erikoistumiselle.

Suhteellisen edun periaate ei kuitenkaan selitä kattavasti kansainvälisen talouden nykytilaa. Suhteellisen edun käsitteen avulla ei esimerkiksi pystytä selittämään, miksi elektroniikkateollisuus menestyy Kaakkois-Aasiassa, tai miksi autoteollisuus on menestynyt juuri Saksassa. Selittäjiä näiden menestysten takana löytyykin muun muassa historiasta, maantieteellisistä ja ulkopoliittisista tekijöistä, harjoitetusta teollisuuspolitiikasta ja myös puhtaasta onnesta. Lisäksi pääoman vapaan liikkuvuuden aikana tuotantoa ohjaavat paljolti myös absoluuttiset tuotto-odotukset, korkotasot ja rahapolitiikka, mikä vähentää entisestään suhteellisen edun periaatteen selitysvoimaa.

Säätelemättömien markkinoiden harha

Puheenvuorot sääntelemättömien markkinoiden autuudesta ovat yksinkertaistuksia, jotka eivät ota huomioon talouden ja maailman monimuotoisuutta. Lisäksi monien markkinatalouksien juhlittujen menestysten, kuten Kaakkois-Aasian talouskasvun ja pohjoismaisten yhteiskuntien elämänlaadun, takaa löytyy merkittävää julkisen vallan ohjausta eri muodoissaan ja kulttuurisia rakenteita. On tärkeää huomioida, etteivät markkinaratkaisut ole ongelmallisia ainoastaan käytännössä, sillä myös talousteorian alueella niiden on osoitettu sisältävän lukuisia perustavanlaatuisia tehottomuuksia ja haitallisia vaikutuksia.

Lue myös:

Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut

Ha-Joon Chang:

Last week saw a string of bad economic news reports. (...) The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.

Ha-Joon Chang Cambridgen yliopistosta kyseenalaistaa The Guardianissa perinteisten vyönkiristysreseptien mahdollisuudet taata talouden elpymistä. Hänen mukaansa sen lisäksi etteivät nämä keinot toimi nykyisessä taloudellisessa tilanteessa, historia tarjoaa paljon näyttöä sen puolesta, etteivät ne ole koskaan muulloinkaan toimineet. Hän nostaa esimerkeiksi vuoden 1982 kehittyvien maiden velkakriisin, vuoden 1994 Meksikon kriisin, vuoden 1997 Aasian kriisin, vuoden 1998 Brasilian ja Venäjän kriisit sekä Argentiinan talouskriisin vuodelta 2002, joista kärsivät maat pakotettiin - useimmiten IMF:n toimesta - leikkaamaan julkista kulutusta ja tekemään ylijäämäisiä budjetteja velkojen maksamisesksi. Tämän seurauksena kyseisten maiden taloudet ainoastaan ajautuivat pahempaan lamaan.

Chang kyseenalaistaa todistusaineistoon vedoten myös näkemyksen, jonka mukaan sosiaalipalvelujen leikkaaminen elvyttäisi kasvua. Hänen mukaansa vuosien 1945 ja 1990 välillä väestön keskiansiot kasvoivat huomattavasti voimakkaammin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, huolimatta siitä, että Euroopan maiden hyvinvaltiorakenteet olivat keskimäärin kolmanneksen Yhdystvaltoja suuremmat. Kun Euroopan talouskasvu hidastui vuoden 1990 jälkeen, kasvoivat esimerkiksi Suomen ja Ruotsin taloudet nopeammin kuin Yhdysvaltojen, vaikka nämä maat kuluttivat sosiaalipalveluihin huomattavasti enemmän kuin Yhdysvallat.

Chang muistuttaa myös, että vuoden 1980 jälkeen yritettiin sijoituksia ja talouskasvua kannustaa leikkaamalla rikkaiden verotusta ja purkamalla talouden sääntelyä. Verrattuna sitä edeltäneisiin kolmeen korkeamman verotuksen ja tiukemman sääntelyn vuosikymmeneen, sijoitukset suhteessa BKT:hen sekä talouskasvu laskivat kyseistä politiikkaa harjoittaneissa maissa. Lisäksi hänen mukaansa huolimatta alhaisemmasta verotuksesta (osalla maista ei ollut edes tuloverotusta) ja vähäisestä sääntelystä, maailmantalous kasvoi 1800-luvulla huomattavasti hitaammin kuin korkean verotuksen ja tiukan sääntelyn vuosikymmeninä 1945-80.

Changin mukaan myöskään politiikat, jotka tähtäävät työvoiman joustavuuden lisäämiseen, palkkaamisen ja irtisanomisen helpottamiseen, eivät saa historiallisesta näytöstä tukea toimivina keinoina työllisyyden parantamiseksi. Vuosina 1945-80 työllisyysaste merkittävimmissä kapitalistisissa talouksissa oli 0% ja 4% välillä, huolimatta voimistuvasta työmarkkinoiden sääntelystä. Työttömiä oli huomattavasti enemmän 1800-luvulla, jolloin työntekijöiden palkkaamista ja irtisanomista ei säännelty juuri lainkaan.

Chang kysyykin, miksi tämän päivän poliittiset ja taloudelliset johtohahmot kannattavat keinoja, jotka historian valossa eivät selvästikään toimi. Hän epäilee, että selitys piileekin heidän halussaan säilyttää ja jopa vahvistaa taloudellista järjestelmää, joka on palvellut heitä hyvin viimeisten vuosikymmenien aikana.

Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder?

Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?

Lue myös:

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika

Tutkimus: CIA:n salaoperaatiot lisäsivät Yhdysvaltojen vientiä

Tutkimus:

Increased political influence, arising from CIA interventions during the Cold War, was used to create a larger foreign market for American products. Following CIA interventions, imports from the US increased dramatically, while total exports to the US were unaffected.

Harvardin, New Yorkin ja Essexin yliopistoissa työskentelevien tutkijoiden yhteisessä tutkimuksessa selvitettiin CIA:n salaisten kansainvälisten operaatioiden merkitystä yhdysvaltalaisten yritysten viennin kannalta.

Tutkijat tulivat siihen johtopäätökseen, että CIA:n operaatiot, joissa joko asetettiin uusia nukkehallintoja tai tuettiin olemassaolevia hallintoja, johtivat kohdemaissa yhdysvaltalaisten tuotteiden tuonnin selvään lisääntymiseen. Tämä lisäys johtui tutkijoiden mukaan siitä, että CIA:n tukemat hallinnot ostivat suoraan yhdysvaltalaisia hyödykkeitä valtaan päästyään.

Tutkijoiden mukaan Yhdysvallat toteutti poliittisia interventioita köyhemmissä maissa oman teollisuuden viennin voimistamiseksi erityisesti niiden tuotteiden kohdalla, joissa Yhdysvallat oli suhteessa heikompi tuottaja. Tutkimuksen tulokset osaltaan murentavat sitä yleistä virheellistä käsitystä, että Yhdysvaltojen voimakas taloudellinen kehitys olisi "vapaiden markkinoiden" aikaansaannosta.

Lue myös:

Talouden suunnittelusta