Ympäristökatastrofi on nykyrakenteissa väistämätön

Nykyinen talousjärjestelmä on kestämätön. Hiilidioksidipäästöjä ja jätettä tuotetaan liikaa. Energiaa sekä luonnonvaroja kulutetaan kestämättömästi. Maapallosta ollaan tekemässä elinkelvotonta, koska talouden rakenteet ovat kyvyttömiä ottamaan huomioon ihmisille ja luonnolle tuotannosta koituvia haittoja. Hintasignaalien puutteellisuus  tuotannon ympäristöhaittojen huomioimisessa ja taloutta koskevan päätösvallan monopolisoituminen keskittyvän varallisuuden myötä kasvattavat ongelmia entisestään. Toisin sanoen talous ei kykene reagoimaan ihmisten tarpeisiin ja ympäristöongelmiin riittävästi, vaan sitä leimaa lyhytnäköisyys ja yhteisen hyvän jääminen pelkkien korupuheiden varaan.

Olennainen kysymys kuuluukin: missä on ongelma, ja miten rakennetaan tulevaisuudessa parempaa?

Eroon nykyrakenteista ja -ajattelumalleista

Kestämättömiä talousrakenteita on monella yhteiskunnan tasolla. Esimerkiksi Euroopan unionin tavoitteet, jotka asettavat markkinoiden vapauttamisen ja tuottavuuden kasvattamisen etusijalle, jättävät ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden kysymykset toissijaisiksi. EU-maat ovat profiloituneet ilmastoneuvotteluissa huomattavasti vastuullisempina osapuolina kuin esimerkiksi Yhdysvallat, mutta myös Euroopassa talouskehitys on ympäristön kannalta kestämätöntä.

Euroopan unionin asteittainen purkaminen saattaa olla edessä, kuten monet kommentaattorit ovat esittäneet, siitäkin syystä, ettei ekologiselle muutokselle ole tilaa nykyisessä yhdentymisprojektissa. Nykymuotoisen, markkinatalouden ongelmille sokean, jäykkää parlamentarismia pönkittävän unionin sijaan tarvitaan yhdentymistä, joka asettaisi keskiöön sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden - unohtamatta ihmisten vapautta.

Lisäksi nykyään keskitytään liiaksi vaillinaisiin mittareihin, kuten bruttokansantuotteeseen. Poliittinen johto ja elinkeinoelämä uskovat yhä sokeasti nykymuotoiseen talouskasvuun, vaikka on selvää, että bruttokansantuote mittaa hyvinvoinnin sijaan tuotettujen asioiden rahallista arvoa.

Liian usein talouden kasvua pidetään synonyyminä talouden kehittymiselle. Samoin talouden kehitys rinnastetaan yhteiskunnan kehitykseen. Asiat eivät kuitenkaan ole näin yksinkertaisia. Kun tavoitteet ovat epäselviä tai suoranaisesti vääriä, ei ainoastaan jätetä tekemättä oikeita asioita, vaan voidaan tehdä myös suoranaisesti haitallisia asioita.

Baumolin tauti ja väärät lääkkeet

Tarpeellinen esimerkki nykyrakenteiden ja –ajattelumallien ongelmista on myös niin kutsuttuun Baumolin tautiin liitetyt oletukset. Baumolin taudilla viitataan siihen, kuinka palvelutyövaltaisen julkisen sektorin näennäisen heikko tuottavuus tuo jatkuvasti painetta veronkorotuksiin, ja ajaa näin hyvinvointivaltiota kriisiin.

Palvelusektorin tavaratuotantoa heikempi tuottavuuskehitys ei kuitenkaan tarkoita hyvinvointivaltion välttämätöntä loppua, vaikka monet haluavat asian näin esittää. Se, että palvelut näyttävät kalliilta, tarkoittaakin tosiasiassa vain sitä, että ne ovat ihan yhtä halpoja kuin ennen, mutta tavarat ovat halventuneet enemmän.

Kuten tutkija Elina Aaltio toteaa: “[Palvelujen hidas tuottavuuskehitys] saa palvelut ehkä näyttämään kalliilta, mutta tosiasiassa niihin on varaa.”

Ekologisen kriisin keskellä oleellista olisikin kiinnittää huomiota juuri tähän muutokseen. Aaltio jatkaa:

“Ongelmana sen sijaan on tavaratuotannon nopea tuottavuuskehitys, jonka ansiosta meillä on yhä enemmän varaa ympäristön ja turvallisuuden kannalta kestämättömään kulutukseen.”

Markkinatalouden vinoutuneet rakenteet

Vakavimmat esteet ekologisesti kestävälle taloudelle ovat markkinatalouden pelikirjassa. Ulkoisvaikutukset ovat yksi markkinatalouksia tunnetusti vaivaava vakava ongelma. Markkinatalouksissa on vähän mahdollisuuksia ottaa huomioon sitä, mitä vaikutuksia tuotannolla tai kulutuksella on muihin ihmisiin kuin myyjään ja ostajaan. Huomiotta jäävät myös tulevat sukupolvet ja ympäristötuhot. Ongelma korostuu mitä enemmän taloutta rakennetaan ihmisten tasavertaisen osallisuuden sijaan markkinatalouden varaan.

Talvivaara on hyvä esimerkki markkinatalouden kyvyttömyydestä mitata ihmisten ja luonnon hyvinvoinnille elintärkeitä asioita. Talvivaaran tapauksessa tuotannon aloittamisesta päättivät ihmiset jotka eivät joudu kärsimään Talvivaaran ympäristövahingoista. Haitallisesta tuotannosta aiheutuva reaalinen, inhimillinen tai ekologinen hinta ei näy millään muotoa siinä laskutoimituksessa, kun omistajat miettivät, kannattaako louhintatoimintaa aloittaa.

Ulkoisvaikutusten vinoumat toimivat molempiin suuntiin. Esimerkiksi joukkoliikenteen hyvät puolet, kuten vähempi parkkipaikkojen tarve, kaupunkien parempi ilmanlaatu tai useammalle ihmiselle mahdollistunut liikkuminen, eivät näy joukkoliikenteen halvempana hintana markkinoilla.

Markkinaintoilijat sivuuttavat ulkoisvaikutusten ongelmat järjestelmällisesti. Kenties ongelmaa väistellään sen merkittävyyden vuoksi – keskustelu ulkoisvaikutuksista paljastaa nopeasti sen, että markkinoilla tehdään, ei ainoastaan epädemokraattisia, vaan myös haitallisia päätöksiä ihmisten ja luonnon kannalta.

Ympäristön, tehokkuuden ja tasa-arvon kannalta olisi myös tärkeää, että yksityistä kulutusta korvataan julkisella kulutuksella silloin kun se on toimivampi ratkaisu. Toimivien vuokrausjärjestelmien kehittäminen esimerkiksi sähköautoille ja yhteisten toimintatilojen ja varusteiden hankkiminen taloyhtiöihin ovat käytännön esimerkkejä yhteisöllisestä kuluttamisesta. On kaikkien kannalta järkevämpää investoida resursseja yhteiseen prameaan leikkipuistoon tai naapuruston lehti -tai kuntosaliin. Näin luonnonvaroja käytetään vähemmän ja ihmiset hyötyvät niistä enemmän. Markkinatalous tekee yksityisestä kuluttamisesta tunnetusti helppoa, mutta julkisesta kulutuksesta erittäin vaivalloista.

Suuntaviivoja paremmalle taloudelle

Minkälainen olisi parempi talous? On selvää, että toimivat talouden rakenteet tarjoavat työtä ja toimeentuloa kaikille. On selvää, että kunnon taloudessa ei tuijotettaisi yksisilmäisesti markkinamittareita, jätettäisi ulkoisvaikutuksia huomiomatta, eikä keskityttäisi ainoastaan tällä tavoin määritettyihin talouden kasvulukuihin. Selvää on myös se, että talouden tulisi lähteä liikkeelle konkreettisista talouden resursseista. Luonto asettaa tiukat reunaehdot taloudelliselle toiminnalle, eikä niitä voida ylittää. Sen on oltava taloudellisen toiminnan lähtökohta, ei jälkikäteen neuvoteltava sivuseikka.

Uusi talous voi nähdä myös keinotekoisen yksityinen-julkinen –vastakkainasettelun yli, ja se voi keskittyä vastaamaan ihmisten tarpeisiin niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin. Talous voi kerskakulutuksen sijaan kannustaa palveluiden tuotantoon ja kulutukseen sekä vapaa-ajan lisäämiseen.

Toimivassa taloudessa ihmiset ovat aktiivinen osa tuotantoa ja kulutusta, ja he voivat tuoda esille muiden toimien vaikutukset omaan elämäänsä ja päinvastoin.

Osallisuustalouden rakenteelliset ehdotukset ovat keskustelun avaus tiellä kohti uutta taloutta. Talouden demokraattisessa suunnittelussa markkinatalouksille ominainen haitallinen kilpailu ja luonnonvarojen tuhlaus voidaan korvata asteittain tasavertaisella yhteistyöllä, rakentavalla kilpailulla ja ekologisesti kestävillä investoinneilla. Talouden demokraattinen suunnittelu tarjoaakin hyödyllisiä työkaluja ihmisten taloudellisen vapauden lisäämiseen sekä ympäristön hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Lue myös:

Miksi talous kannustaa ympäristön turmelemiseen?
Robin Hahnel: Talouskasvusta
Olli Tammilehto: Elämän jatkumiseen ei ole varaa nykytaloudessa

Olli Tammilehto: Elämän jatkumiseen ei ole varaa nykytaloudessa

Olli Tammilehto:

Meillä ei ole varaa tähän kouluun eikä tuohon kirjastoon. Meillä ei ole varaa hoitaa sairaita, lapsia ja vanhuksia. 

Tämä virsi on meille niin perin tuttu. Poliitikot ja talousasiantuntijat toistavat sitä jatkuvasti siitä huolimatta, että tilastojen mukaan Suomi on rikkaampi kuin koskaan: 1980-luvun puolivälistä bruttokansantuote on kaksinkertaistunut. Emme olleet köyhiä 1980-luvullakaan, mutta kumma kyllä valtava rikastuminen ei ole lisännyt mahdollisuuksiamme tuottaa hyvinvointia. 

Kaikkien mielettömintä tämä talousmiesten puhe on, kun se kääntyy ympäristönsuojeluun. Meillä ei ole muka varaa puhtaaseen ilmaan ja veteen eikä lukemattomien eläinten, kasvien ja eliöyhteisöjen pitämiseen hengissä.

Tutkija Olli Tammilehto summaa Kansan Uutisissa julkaistussa kirjoituksessaan tarkkanäköisesti nykyisen kapeakatseisen talousajattelun perustavampia ongelmakohtia. Osuvan kritiikin lisäksi Tammilehto osoittaa myös toivottavia kehityskulkuja, kuten yhteisöllisen pankkitoiminnan ja erimuotoiset paikallisen järjestäytymisen muodot ympäristötuhojen ja ihmisyhteisöjen hyvinvoinnin rapautumisen estämiseksi.

Tammilehto nostaa tekstissään yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi talouskasvun. Monet kapitalismia kritisoivat painottavat valitettavan usein kysymystä kasvusta, vaikka talouden varsinaiset ongelmakohdat piilevät syvemmällä rakenteissa. Tammilehdon tekstin pääasiallinen fokus on tosin toisaalla, joten kenties talouskasvun ongelmallisuuteen ei pureuduta siksi sen tarkemmin. On kuitenkin syytä pohtia tarkemmin, mikä nykyisen talouskasvun varsinainen ongelma on?

Monet kapitalismin kannattajat nimittäin puolustavat kasvua yksinkertaisesti sillä, että asioita tehdään tehokkaammin ja järkevämmin kuin ennen – siksi tuotannon arvo kasvaa. Kellään tuskin on mitään sitä vastaan, että sama tuotanto saadaan tehtyä pienemmällä työmäärällä ja vähäisemmillä luonnonresursseilla – tällainen tehokkuushan on ympäristön ja työtä tekevien kannalta erittäin suositeltavaa. Nykytalouden kasvu ei kuitenkaan tarkoita tätä.

Onkin tärkeää huomioida, että kapitalistista talouskasvua ryydittävät teollisuudenalat ovat usein ympäristöä voimakkaasti kuormittavia. Kasvua ja markkina-arvoa luodaan köyhdyttämällä luontoa. Tämä on mahdollista, koska luonnonresurssien kohdalla kannustimet ovat pahasti vinossa. Mitä enemmän öljyä saa porattua tai metsää hakattua, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet liikevoittojen kasvattamiseen. Myös päästöjen kohdalla ongelma on ilmeinen – esimerkiksi kasvihuonekaasujen päästämisellä ilmakehään ei ole markkinoilla lainkaan hintaa. Näin ollen yrityksillä on kaikki kannustimet valmistaa tuotteensa mahdollisimman halvalla, huolimatta päästöjen määrästä tai ympäristölle välittömästi aiheutuvista vahingoista.

Toinen nykykasvun ongelma liittyy siihen, minkälaista kulutusta suositaan. Talouden pyörät pyörivät pääosin yksityisen kulutuksen voimalla. Yritykset pyrkivät stimuloimaan mainonnalla kuluttajien ostohaluja ja mieltymyksiä satojen miljardien edestä vuosittain.

Ympäristön kannalta olisi järkevää panostaa julkisiin palveluihin, jotka tutkitusti kuluttavat yksityiseen kulutukseen verrattuna vähemmän luonnonvaroja. Markkinat kuitenkin kannustavat agressiivisesti yksityiseen kulutukseen, kuten uusimpiin teknologisiin vempaimiin ja autoihin, sillä julkinen kulutus on markkinoilla vaivalloista. Markkinat kannustavat jokaista ostamaan itselleen omat välineet, vaikka yhteisö saisi vähäisemmillä resursseilla varustettua julkisen lainaamon laatutavaralla ja -henkilökunnalla.

Miksei tuotannon arvon kasvua sitten hyödynnetä lisääntyvänä vapaa-aikana tai vihreämpänä kulutuksena, kuten palveluina? Johtuuko se yksinkertaisesti ihmisten valinnoista, kuten nykytalouden kannattajat asian muotoilevat?

Markkinatalous sisältää lukuisia rakenteellisia vikoja, jotka kannustavat yrityksiä ja yksilöitä ympäristölle haitalliseen toimintaan. Koska ympäristöhaitat eivät sisälly markkinahintoihin, ympäristöystävälliset tuotteet ovat kalliita. Koska luontoon heitetyt jätteet eivät maksa markkinoilla yritykselle mitään, on kannattavaa pyrkiä maksattamaan tuotannon ympäristöhaitat muilla.

Nykymuotoisessa taloudessa talouskasvu näyttäisi siis vääjäämättä kuluttavan lisää luonnon resursseja ja aiheuttavan lisääntyviä saasteita ja päästöjä. Ajan myötä tulisi pystyä kuitenkin asteittain rakentamaan reilumman talouden pelisäännöt, jotka ottavat ympäristön hyvinvoinnin rakenteellisesti huomioon. Paremmassa taloudessa kasvu voi todella tarkoittaa sitä, mitä markkinaintoilijat peräjälkeen toistelevat – asioita yksinkertaisesti tehdään paremmin ja järkevämmin kuin ennen. Tämä edellyttää kuitenkin perinpohjaisia uudistuksia talouden kannustimiin ja rakenteisiin.

Lue myös:

Vääristynyt taloustiede ja sen ylikorostunut asema
Robin Hahnel: Talouskasvusta
Robin Hahnel: Ekologisesta paikallistaloudesta

CEPR: Työajan lyhentäminen hillitsee ilmaston lämpenemistä

Center for Economic and Policy Research:

This paper estimates the impact on climate change of reducing work hours over the rest of the century by an annual average of 0.5 percent. It finds that such a change in work hours would eliminate about one-quarter to one-half of the global warming that is not already locked in (i.e. warming that would be caused by 1990 levels of greenhouse gas concentrations already in the atmosphere).

Työajan lyhentämisellä voidaan torjua ilmaston lämpenemistä, todetaan Center for Economic and Policy Research -tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa. Siinä arvioidaan, minkälaiset vaikutukset kasvihuonepäästöihin olisi työajan puolen prosentin vuotuisella vähentämisellä. Tutkimuksen mukaan puolen prosentin vähentämisellä pystyttäisiin vähentämään ilmaston lämpenemistä 25-50 prosenttia siltä osin, kun ilmaston lämpeneminen on hallittavissa tulevia kasvihuonepäästöjä rajoitettaessa.

Tutkimuksessa kuitenkin korostetaan, että työajan vähentäminen tulee olla vain yksi monista keinoista, joilla vastataan ilmastonmuutokseen.

Tutkimuksessa myös todetaan, että työtuntien vähentäminen on sitä ongelmallisempaa, mitä epätasa-arvoisemmassa taloudessa eletään. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa työajan lyhentäminen näkyy selkeästi matalatuloisten elinolosuhteissa. Tutkimuksessa oletetaankin, että tulevaisuudessa tuotannon tehokkuuden kasvusta tuleva hyöty jakautuisi tasaisemmin eri yhteiskuntaluokille ja mahdollistaisi näin työajan lyhentämisen väestön elinoloja heikentämättä.

Tutkimuksen tehneen David Rosnickin mukaan ei olekaan reilua, että työnajan vähentäminen vaatii tavallisia työntekijöitä uhrautumaan kukkarollaan. Kyse on enemmänkin heille tarjotusta mahdollisuudesta valita, kuinka he haluavat hyödyntää kasvaneen tuottavuuden mukanaan tuomat hyödyt.

Rosnickin mukaan tuottavuuden kasvu on ollut voimakasta ympäri maailmaa, ja tämä on mahdollistanut suuremman tuotannon vähemmillä työtunneilla. Työajat ovatkin lyhentyneet selvästi viime vuosisadan puolestavälistä lähtien.

Tuottavuuden kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä muuten juurikaan hyödyttänyt tavallista työntekijää. Rosnickin mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ero elinajanodotteessa rikkaimman ja köyhimmän väestönosan välillä on kasvanut 0,7 vuodesta  5,3 vuoteen. Lisäksi tavallisen työntekijän palkka on kasvanut ainoastaan 6,5 prosenttia, eli vaivaiset 0,16 prosenttia vuodessa, viimeisen neljänkymmennen vuoden aikana.

Rosnickin mukaan on naurettavaa vaatia työntekijöitä, jotka eivät ole päässeet hyötymään tuottavuuden kasvun hedelmistä, tekemään nyt vähemmän työtä ja saamaan vähemmän palkkaa. Hänen mukaansa työntekijöille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tehdä vähemmän töitä että saada enemmän palkkaa. Tuottavuuden kasvaessa nykytahtia vuonna 2100 työntekijät voisivat tuottaa 2,6 kertaa enemmän kuin nykyisin. Jos työtä tehtäisiin vain neljä päivää viikossa, työntekijät tuottaisivat silti kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin.

Talvivaara & ulkoisvaikutusten ongelma

Markkinatalouden keskeisiä vahvuuksia on tehdä ostajien ja myyjien välinen kaupankäynti sujuvaksi. Tämän mahdollistaa markkinataloudessa se, kuinka ostajat ja myyjät saavat (toimiessaan lainsäädännön puitteissa) käydä rajoitteitta keskenään kauppaa ilman, että he tarvitsevat toimilleen kolmansien osapuolien hyväksyntää. Tämä tekee liiketoiminnasta ja kaupankäynnistä jouhevaa.

Vaikka kolmansien osapuolien jättäminen kaupankäynnin ulkopuolelle on selvästi markkinoiden vahvuus, on se myös niiden heikkous. Monesti liiketoiminta ja eri tahojen keskinäinen kaupankäynti koskettaa myös muita kuin kaupan osapuolia joko positiivisten tai negatiivisten ulkoisvaikutusten muodossa.

Markkinoiden heikkouksiin lukeutuukin se, että liiketoiminnasta kolmansille osapuolille koituvat hyödyt tai haitat jäävät markkinamekanismeilta huomiotta. Tämä on markkinoita vaivaava vakava rakenteellinen ongelma, joka johtuu hintojen muodostumisesta ainoastaan ostajien ja myyjien välisten neuvottelujen perusteella. Näissä neuvotteluissa kolmansien osapuolien ääni jää huomiotta, eivätkä heille koituvat mahdolliset hyödyt tai haitat näy palvelujen tai tuotteiden loppuhinnoissa.

Edelleen vakavammaksi ongelman tekee se, että markkinoilla on sekä ostajien että myyjien etujen mukaista jättää nämä kolmannet osapuolet huomiotta. Mitä enemmän tuotannosta aiheutuvia kustannuksia tuottaja pystyy sälyttämään ulkopuolisten niskoille, sitä halvemmaksi tuotteen lopullinen hinta muodostuu, ja sitä todennäköisemmin tuottaja saa tuotteensa kaupaksi. Mitä enemmän ostaja pystyy jättämään muiden niskoille tuotteen käytöstä kolmansille osapuolille aiheutuvia kustannuksia, sitä kannattavampaa tuotteen käyttäminen on hänen näkökulmastaan.

Yksi keskeisistä yrityksen, tuotannonalan tai valtion kilpailukykyyn vaikuttavista tekijöistä on tuotannon kustannukset. Mitä halvemmalla yritys pystyy lopputuottensa valmistamaan, sitä paremmin se pärjää hintakilpailussa muiden saman alan yritysten kesken. Mitä halvemmalla Suomessa toimiva kaivosteollisuus saa oikeudet louhintaan ja mitä enemmän kaivokset pystyvät venyttämään erilaisia päästörajoituksia sekä jättämään mahdollisten ympäristöhaittojen kustannuksia kolmansien osapuolten harteille, sitä kannattavampaa heidän toimintansa on suhteessa kilpailijoihinsa.

Tämän takia on kaivosten etujen mukaista pyrkiä päästämään ympäristöön erilaisia jätteitä niin paljon kuin mahdollista ja vastustaa erilaisia veroja ja maksuja, joita niiltä saatettaisiin vaatia toimilupiensa edellytyksenä.

Markkinat eivät rakenteellisesti tarjoa juurikaan keinoja kolmansien osapuolten huomioimiseen liiketoiminnasta päätettäessä. Talvivaaran tapauksessa kaivoksen toiminnasta kärsineet paikalliset asukkaat eivät esimerkiksi ole saaneet vaikuttaa kaivostoiminnan toteutustapaan huolimatta heihin kohdistuvista merkittävistä haittavaikutuksista. He eivät myöskään ole saaneet korvausta heille aiheutuneesta haitasta. Kaivoksen ei ole tarvinnut maksaa paikallisille asukkaille aiheuttamastaan vesistöjen kuormituksesta, melusta, pölystä ja saasteista, ja se on näin pystynyt jättämään huomattavan osan niistä pois tuotannon kustannuksista. Samalla kaivoksen osakkeenomistajat sen sijaan saavat tästä johtuen suurempia voittoja, koska tuotannon kustannukset ovat alhaisemmat, kuin jos kaivos olisi joutunut maksamaan korvausta paikallisille asukkaille ja sopeuttamaan kustannuksia sen mukaisesti.

Tätä ongelmaa voidaan tarkastella myös omistusoikeuksien ongelmana, jolloin paikalliset asukkaat omistaisivat kukin tietyn osuuden alueen puhtaasta ilmasta, meluttomasta äänimaailmasta sekä saasteettomasta ympäristöstä ja vesistöistä. Markkinat saattaisivat ottaa tällöin paikallisten asukkaiden mielipiteet huomioon siinä ihanteellisessa tilanteessa, että he kaikki todella omistavat yhtäläisen osan alueen päästöoikeuksista.

Tämän seurauksena markkinoiden toiminta kuitenkin muuttuisi todennäköisesti hyvin jäykäksi ja tehottomaksi, jota voidaan havainnollistaa muutaman esimerkin kautta. Ensinnäkin hinta erilaisille päästöille olisi hyvin vaikea määrittää. Jokaisen asukkaan etujen mukaista olisi ilmoittaa haittansa määrä mahdollisimman suureksi ja hinta täten korkeaksi. Kaivoksen etujen mukaista taas olisi esittää päästöistä saatava hyöty mahdollisimman pieneksi ja hinta täten alhaiseksi. Näin markkinatoimijoiden omaa etua tavoitteleva toiminta vääristäisi tarkoituksenmukaisen informaation saamista päästöjen todellisista vaikutuksista.

Jos päästöoikeuksien haltijat eivät perustaisi jonkinlaista yhteenliittymää neuvotteluissa kaivoksen kanssa, tulisi kaivoksen edustajan käydä neuvotteluja jokaisen päästöoikeuksien omistajan kanssa erikseen. Tällöin päästöoikeuksien haltijan transaktiokustannukset eli neuvotteluihin kuluva aika ja vaiva olisivat todennäköisesti suhteettoman suuria neuvotteluista saatavaan hyötyyn, kun vaikutukset yksittäiseen ihmiseen ovat suhteellisen pienet. Samat syyt myös hillitsisivät ihmisten liittymistä kaivoksen kanssa päästöoikeuksista neuvottelevaan porukkaan.

Näin päästöoikeuksien suhteettoman suuret transaktiokustannukset rajoittaisivat ihmisten innokkuutta osallistua neuvotteluihin. Tämä vaikeuttaisi ja hidastaisi huomattavasti neuvottelujen etenemistä ja näin tekisi liiketoiminnasta jälleen vaivalloisempaa ja tehottomampaa.

Lisäksi jokaisen päästöoikeuksien haltijan kannattaisi viivytellä myymistä niin kauan kuin mahdollista. Mitä myöhempään yksittäinen päästöoikeuksien haltija pystyy myymään osuutensa kaivokselle, sitä paremman hinnan hän pystyisi neuvottelemaan oikeudelleen. Mitä vähemmän myyjiä on jäljellä, sitä paremman neuvotteluasemat heillä on suhteessa kaivokseen, koska kaivos on jo investoinut päästöoikeuksiin, eikä sen ole enää helppo perääntyä neuvotteluissa tai löytää toisia päästöoikeuksien myyjiä. Tämäkin tekisi pahimmillaan liiketoiminnasta erittäin hidasta ja vaikeaa.

Jotta edellä kuvatun kaltainen tilanne olisi alunperinkään mahdollinen, tulisi erilaiset omistusoikeudet määritellä hyvin pikkutarkasti. Jokaisella asukkaalla olisi tietynsuuruinen omistusoikeus meluttomaan, pölyttömään ja saasteettomaan ympäristöön, ja jokainen joka haluaisi aiheuttaa melua, pölyä tai muita päästöjä tietyn kriittisen rajan yli joutuisi käymään läpi samat neuvottelut kaikkien tahojen kesken. Ei ole vaikea kuvitella, kuinka hankalaa jokapäiväisestä elämästä ja tavallisesta liiketoiminnasta tulisi.

Todennäköisesti tietyn alueen omistussoikeuden haltijat perustaisivat pysyvän yhdistyksen tällaisten tapausten ratkomiseksi, mutta niidenkin tapauksessa jokaisen niihin osallistuvan yksilön etujen mukaista olisi liiotella itselleen aiheuttamaa haittaa, ja näin vääristää päästöoikeuksien markkinahintoja pois toiminnan todellisista kustannuksista. Lisäksi yksilöiden etujen mukaista ei edes välttämättä olisi liittyä yhdistykseen, jos he saavat paremmat neuvotteluasemat suhteessa ostajaan toimiessan itsenäisesti ja myymällä mahdollisimman myöhään.

Koska omistusoikeudet ovat tämän hetken markkinatalouksissa puutteellisesti määritellyt, on tätä ulkoisvaikutusten ongelmaa pyritty ratkaisemaan erilaisten verojen ja säädösten muodossa. Kuitenkin, vaikka omistusoikeudet olisivat tarkasti määritellyt, päästöoikeuksien määrän sekä niistä maksettavan hinnan tarkka määritteleminen markkinamekanismien kautta olisi hyvin hankalaa, koska markkinat tekevät kolmansien osapuolien osallistumisen päätöksentekoon hankalaksi sekä kannustavat eri markkinaosapuolia vääristelemään ratkaisevan tärkeää informaatiota oikean päästörajatason määrittämiseksi.

Näin ollen omistusoikeuksien määrittäminen ei välttämättä ratkaise ulkoisvaikutusten ongelmaa eikä täten mahdollista tuotannon todellisten haittojen ja hyötyjen tarkkaa mittaamista ja taloudellisten resurssien ja tuotannon tehokasta kohdentamista.

Erilaiset verot ja säädökset ovatkin nykytaloudessa välttämättömiä ekologisesti kestävän taloudellisen toiminnan takaamiseksi ja täten erittäin kannatettavia. Pitkällä aikavälillä tulisi kuitenkin pyrkiä pohtimaan talouden rakenteita uusiksi tavalla, joka mahdollistaisi ulkoisvaikutuksista kärsivien tai hyötyvien kolmansien osapuolien sujuvan osallistumisen taloudelliseen päätöksentekoon sekä tuotannon haittojen ja hyötyjen tarkan mittaamisen, jotta taloudelliset resurssit saatettaisiin kohdentaa mahdollisimman tehokkaasti.

Lue myös:

YLE: Talvivaaran ympäristövaikutukset pahenevat

Vihreä Lanka: Lama ei ole tehokas keino vähentää päästöjä

Vihreä Lanka kirjoittaa Oregonin yliopiston professori Richard Yorken tutkimuksesta, jonka mukaan taloudellinen taantuma ei vähennä päästöjä samassa suhteessa kuin talouden kasvu.

Yorkin tekemien mallinnusten perusteella talouden (bkt) kasvaessa yhden prosentin päästöt kasvavat 0,73–0,75 prosenttia. Taantumassa, talouden supistuessa yhden prosentin, päästöt pienenevät vain 0,35–0,43 prosenttia.

(...)Yorkin mukaan päästökehitystä arvioitaessa ei tulisi tuijottaa pelkkää bruttokansantuotteen tasoa vaan huomioida sen kehitystä tarkemmin.

Lue myös:

YLE: Nykyinen ilmastonmuutos on poikkeuksellinen

Video: Robin Hahnel: Climate Change, Climate Policy and the Growth Imperative

WWF: Vauraat länsimaat ulkoistavat luonnon köyhtymisen

WWF:

”Olemme rikkaissa länsimaissa onnistuneet muun muassa lainsäädännön ja suojelualueiden avulla kääntämään useiden eliölajien, kuten merikotkan, saukon ja saimaannorpan, kehitystä parempaan suuntaan. Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, sillä samalla kulutus- ja tuotantotapamme hävittävät lajeja ja niiden elinympäristöjä trooppisissa maissa”, sanoo WWF Suomen suojelujohtaja Jari Luukkonen. 

Living Planet -indeksin mukaan luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on jatkunut maailmassa. Monimuotoisuus on vähentynyt lähes 30 prosentilla vuodesta 1970 vuoteen 2008.  Erityisesti lajien tila on heikentynyt trooppisella vyöhykkeellä, yli 60 prosentilla.

WWF:n raportti kuvaa huolestuttavasti niitä valtavan mittaluokan ympäristökatastrofeja, joita syntyy nykyisen taloustuotannon ja -kulutuksen seurauksena. Ongelmat juontavat juurensa markkinoiden hinnanmuodostusmenetelmään, markkinakilpailuun, jossa ei huomioida lainkaan tuotannon ja kulutuksen ohessa syntyviä haittoja ympäristölle ja ihmisille – negatiivisia ulkoisvaikutuksia.

Markkinoilla ainoa tapa hillitä WWF:n raportin kuvaamaa luonnon köyhtymistä on asettaa rajoituksia ja korjaavia veroja kehityksen hillitsemiseksi. Näillä korjausliikkeillä voidaan pyrkiä huomioimaan taloustoiminnan sosiaalisisa, ympäristöllisiä ja taloudellisia vaikutuksia ja tuomaan hyödykkeiden ja palveluiden hintoja lähemmäs niiden todellisia kustannuksia.

Markkinamekanismeissa ei siis itsessään ole rakenteellista keinoa ottaa ulkoisvaikutuksia huomioon, ja tästä syystä edellä mainitun kaltaiset korjausliikkeet etenevät usein taloudessa vastavirtaan. Johtuen tuotantoyksiköiden omistusten lisääntyvästä keskittymisestä kansainväliset suuryhtiöt kykenevät myös tehokkaasti lobbausvoimallaan pysäyttämään kansalaisjärjestöjen tai asiantuntijoiden vaatiman tehokkaan sääntelyn toteutumisen.

BBC: Autoilun aiheuttamat saasteet tappavat Britanniassa 5000 ihmistä vuodessa

BBC:

Road pollution is more than twice as deadly as traffic accidents, according to a study of UK air quality. 

The analysis appears in Environmental Science and Technology, carried out by Steve Yim and Steven Barrett, pollution experts from MIT in Massachusetts. 

They estimate that combustion exhausts across the UK cause nearly 5,000 premature deaths each year. 

The pair also estimate that exhaust gases from aeroplanes cause a further 2,000 deaths annually. 

By comparison, 2010 saw, 1,850 deaths due to road accidents recorded.

BBC uutisoi britannialaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan autoilun sivutuotteena syntyvät ilmansaasteet aiheuttavat Britanniassa 5000 ennenaikaista kuolemaa vuosittain. Tutkimuksen esiinnostama esimerkki kuvaa osuvasti sitä, kuinka tuotannolla ja kulutuksella on lukuisia ulkoisvaikutuksia, jotka eivät sisälly markkinahintoihin.

Markkinoilla ostajilla ja myyjillä ei ole syytä ottaa näitä heidän kaupankäyntinsä ulkopuolelle jääviä vaikutuksia lainkaan huomioon. Mitä enemmän autoilun negatiivisia ulkoisvaikutuksia pystytään maksattamaan muilla, sitä enemmän ostajat ja myyjät hyötyvät. Ainoa tapa puuttua markkinoilla negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin on pyrkiä asettamaan rajoituksia ja korjaavia veroja haitallisten vaikutusten hillitsemiseksi.

YLE: Maailmanpankki haluaa lisää suojeltuja merialueita

YLE:

Maailmanpankki aikoo kerätä viidessä vuodessa 1,5 miljardia dollaria eli lähes 1,2 miljardia euroa parantaakseen maailman merien tilaa. Noin 85 prosenttia valtamerien kalakannoista on ylikalastettuja tai tyhjennettyjä.

- Merien pelastamiselle on jo omistauduttu, mutta tarvitaan maailmanlaajuinen pyrkimys, sellaista ei ole, Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellick sanoi valtamerien tilaa käsitelleessä kokouksessa Singaporessa. 

Zoellick esitti useita tavoitteita. Kymmenessä vuodessa on tarkoitus muun muassa palauttaa ainakin puolet maailman kalakannoista. Lisäksi suojeltujen merialueiden määrä on tarkoitus kaksinkertaistaa. Merien pinta-alasta on nykyisin suojeltu kaksi prosenttia, maapallon maapinta-alasta puolestaan 12 prosenttia.

Kalakantojen suojelemisen tarve liittyy markkinoiden rakenteellisiin ongelmiin. Markkinatalouden kannustinjärjestelmä tarjoaa vain vähän välineitä kalastusmäärien vähentämiseen. Yksittäisellä kalastajalla ei kannustimien näkökulmasta ole syitä ottaa huomioon liikakalastuksesta aiheutuvia ongelmia.

Markkinoiden hintojen muodostuksessa ei oteta huomioon kalastuksen ulkoisvaikutuksia, esimerkiksi kalakantojen romahtamista ja siitä seuraavia haittoja ekosysteemeille, vaan hinta määräytyy ainoastaan ostajien ja myyjien välisten lyhyen aikavälin neuvottelujen perusteella. Täten kun kalan hinta on noussut niin korkealle, etteivät kuluttajat sitä enää halua ostaa, ovat kalakannat todennäköisesti jo romahtaneet hälyttävän alhaiselle tasolle.

Lue myös:

Sääntöjen puute tuhoaa eteläisen Tyynenmeren kalakantoja
Petokalakannat romahtaneet kaksi kolmasosaa viimeisen sadan vuoden aikana

Taloussanomat: Kodinkoneet kestävät kaksi vuotta

Taloussanomien artikkelissa selvitetään kodin elektroniikan ja muun käyttötavaran oletettua kestoa, ja mitä oikeuksia Suomessa ja Euroopan Unionissa kuluttajansuoja tarjoaa kuluttajalle. Artikkelissa päädytään siihen lopputulokseen, että jääkaappien, televisioiden ja digiboksien oletetaan kestävän noin kaksi vuotta.

Kun pesukone ja kännykkä hajoavat kahden vuoden käytön jälkeen, niin onko se normaalia vai ovatko ne maanantaikappaleita? Kodinkoneet ja muu elektroniikka eivät monen mielestä kestä enää yhtä kauan kuin ennen. Onko ne tehty tarkoituksella hajoamaan nopeasti?

Kodin elektroniikan tuotantoa ohjaavat nykyisellään markkinatalouden kannustimet, joiden viesti on selvä: yrityksen ensisijaisena tavoitteena on tuottaa omistajilleen voittoa. Yrityksen liikevoittoa voi lisätä tehostamalla tuotantoa, kuten esimerkiksi kehittämällä uusia nopeampia tai vähemmän resursseja vaativia tapoja tuottaa. Tuotannon kehittäminen on usein yhteiskunnalle hyödyllistä toimintaa, koska sen seurauksena tuotantoon vaadittuja työtunteja tai siihen tarvittavien luonnonvarojen määrää voidaan usein vähentää. Markkinoiden kannustimet ohjaavat kuitenkin yrityksiä tekemään myös yhteiskunnallisesti haitallisia ratkaisuja:

1. Liikevoittoa voi lisätä myös ulkoistamalla tuotannon haitallisia ulkoisvaikutuksia, kuten ilmansaasteita, muiden maksettavaksi.
2. Liikevoittoa voi lisätä luomalla keinotekoisesti enemmän kysyntää lyhentämällä tuotteiden elinikää.  

Kodin elektroniikan kestävyyttä on tutkittu vähän, mutta moni kuluttaja on huomannut, kuinka esimerkiksi uudet polkupyörät ja kodinkoneet kestävät murto-osan siitä käytöstä, mitä vastaavat laitteet ovat ennen kestäneet. Tuotteiden elinkaaren lyhentyminen aiheuttaa suuren mittakaavan tehottomuutta, koska ehtyviä luonnonvaroja ja tuotantoon vaadittavaa energiaa käytetään tuhlaavasti.

TE: Petokalakannat romahtaneet kaksi kolmasosaa viimeisen sadan vuoden aikana

Talouselämä uutisoi Brittiläisen Kolumbian yliopistossa tehdystä, Villy Christensenin johtamasta, Talouselämän sanoin kaikkien aikojen perusteellisimmasta analyysistä maailman kalakannoista ja niiden muutoksista viimeisen sadan vuoden aikana.

[...] ravintoketjun kärkipään petokalakannat ovat sadan vuoden aikana romahtaneet kaksi kolmasosaa. Yli puolet petokalojen, kuten tonnikalan, meriahvenen ja turskan kadosta on tapahtunut viimeisen 40 vuoden aikana.

[...] Analyysissään Christensenin tiimi vertaili yli kahtasataa merten ekosysteemimallia eri puolilla maailmaa arvioidakseen eri kalojen määriä merissä vuosina 1880–2007.

Toinen samassa yhteydessä esitelty tutkimus linkitti saalistajakalojen kannan romahduksen globaalin kalastusteollisuuden kasvuun. Kalastus on lisääntynyt 54 prosenttia vuosien 1950 ja 2010 välillä, eikä hidastumista ole tulevina vuosina odotettavissa.

Christensenin mukaan tärkein keino kalakantojen elvyttämiseen olisivat kalastusmäärien leikkaukset.

Kuitenkin markkinatalouden kannustinjärjestelmä tarjoaa vain vähän välineitä kalastusmäärien vähentämiselle. Yksittäisellä kalastajalla, tietyllä kalastusalueella, ei kannustimien (eli palkitsemisen) näkökulmasta ole syitä ottaa huomioon, että mitä enemmän hän kalastaa nyt sitä vähemmän a) muille kalastajille jää kalastettavaa samana vuonna, b) kaikille kalastajille jää kalastettavaa tulevina vuosina. Markkinoiden hinnoittelujärjestelmä ei ota huomioon kalastuksen ulkoisvaikutuksia (kalakantojen romahtaminen), ja hinta määrittyy ainoastaan ostajien ja myyjien välisten neuvottelujen perusteella, lyhyellä aikajänteellä. Täten kun kalan hinta on noussut niin korkealle, etteivät kuluttajat sitä enää halua ostaa, ovat kalakannat todennäköisesti jo romahtaneet hälyttävän alhaiselle tasolle.