CEPR: Työajan lyhentäminen hillitsee ilmaston lämpenemistä

Center for Economic and Policy Research:

This paper estimates the impact on climate change of reducing work hours over the rest of the century by an annual average of 0.5 percent. It finds that such a change in work hours would eliminate about one-quarter to one-half of the global warming that is not already locked in (i.e. warming that would be caused by 1990 levels of greenhouse gas concentrations already in the atmosphere).

Työajan lyhentämisellä voidaan torjua ilmaston lämpenemistä, todetaan Center for Economic and Policy Research -tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa. Siinä arvioidaan, minkälaiset vaikutukset kasvihuonepäästöihin olisi työajan puolen prosentin vuotuisella vähentämisellä. Tutkimuksen mukaan puolen prosentin vähentämisellä pystyttäisiin vähentämään ilmaston lämpenemistä 25-50 prosenttia siltä osin, kun ilmaston lämpeneminen on hallittavissa tulevia kasvihuonepäästöjä rajoitettaessa.

Tutkimuksessa kuitenkin korostetaan, että työajan vähentäminen tulee olla vain yksi monista keinoista, joilla vastataan ilmastonmuutokseen.

Tutkimuksessa myös todetaan, että työtuntien vähentäminen on sitä ongelmallisempaa, mitä epätasa-arvoisemmassa taloudessa eletään. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa työajan lyhentäminen näkyy selkeästi matalatuloisten elinolosuhteissa. Tutkimuksessa oletetaankin, että tulevaisuudessa tuotannon tehokkuuden kasvusta tuleva hyöty jakautuisi tasaisemmin eri yhteiskuntaluokille ja mahdollistaisi näin työajan lyhentämisen väestön elinoloja heikentämättä.

Tutkimuksen tehneen David Rosnickin mukaan ei olekaan reilua, että työnajan vähentäminen vaatii tavallisia työntekijöitä uhrautumaan kukkarollaan. Kyse on enemmänkin heille tarjotusta mahdollisuudesta valita, kuinka he haluavat hyödyntää kasvaneen tuottavuuden mukanaan tuomat hyödyt.

Rosnickin mukaan tuottavuuden kasvu on ollut voimakasta ympäri maailmaa, ja tämä on mahdollistanut suuremman tuotannon vähemmillä työtunneilla. Työajat ovatkin lyhentyneet selvästi viime vuosisadan puolestavälistä lähtien.

Tuottavuuden kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä muuten juurikaan hyödyttänyt tavallista työntekijää. Rosnickin mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ero elinajanodotteessa rikkaimman ja köyhimmän väestönosan välillä on kasvanut 0,7 vuodesta  5,3 vuoteen. Lisäksi tavallisen työntekijän palkka on kasvanut ainoastaan 6,5 prosenttia, eli vaivaiset 0,16 prosenttia vuodessa, viimeisen neljänkymmennen vuoden aikana.

Rosnickin mukaan on naurettavaa vaatia työntekijöitä, jotka eivät ole päässeet hyötymään tuottavuuden kasvun hedelmistä, tekemään nyt vähemmän työtä ja saamaan vähemmän palkkaa. Hänen mukaansa työntekijöille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tehdä vähemmän töitä että saada enemmän palkkaa. Tuottavuuden kasvaessa nykytahtia vuonna 2100 työntekijät voisivat tuottaa 2,6 kertaa enemmän kuin nykyisin. Jos työtä tehtäisiin vain neljä päivää viikossa, työntekijät tuottaisivat silti kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin.

Dean Baker: Tuottavuuden kasvu kumoaa huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuvat kustannukset

Center for Economic and Policy Research:

"Productivity is the measure of the value of the goods and services that workers produce in an hour of work. When productivity rises through time it means that workers are producing more value through time. If workers get their share of the gains of productivity growth then they will be getting richer through time. (...) [T]he basic story is not debatable. All plausible projections of productivity growth show that average wage growth will swamp any negative impact on workers' living standards from a growing burden of retirees. 

This is why the yapping about the burden of Social Security is so pernicious. If workers share in the gains of economic growth then there is no way that the cost of these programmes will impose a serious burden on their living standards. In fact, workers' living standards rose rapidly in the past in spite of large increases in the payroll taxes used to support these programmes."

Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa väestön ikääntymisestä ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Bakerin mukaan ajatus siitä, että väestön ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen takia ei valtiolla ole varaa tarjota samoja julkisia palveluja on yksinkertaisen matematiikan näkökulmasta naurettava. Koska vastuullisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat päättäjät kuitenkin jatkuvasti toistavat kyseistä näkemystä, on siihen hänen mukaansa syytä perehtyä tarkemmin.

Jokaisessa taloudessa tuottavuus kasvaa ajan myötä. Näin on tapahtunut vuosisatojen saatossa, eikä ole mitään perusteita olettaa, etteikö kehitys jatkuisi samankaltaisena. Baker käyttää esimerkkinä Yhdysvaltain taloutta, jonka tuottavuus on kasvanut vuodesta 1947 keskimäärin 2,2 prosentin vuositahtia, välillä nopeammin, välillä hitaammin. Nopeinta tuottavuuden kasvu oli sodanjälkeisinä vuosina, jolloin kasvu oli keskimäärin 2,9 prosentin luokkaa, ja hitainta vuosien 1973 ja 1995 välillä, jolloin sama lukema oli 1,3 prosenttia. Vuoden 1995 jälkeen tuottavuus on kasvanut keskimäärin 2,3 prosentin vuosivauhtia.

Tuottavuudella tarkoitetaan työntekijöiden työtuntia kohti tuottamia hyödykkeitä ja palveluita. Tuottavuuden kasvaessa ajan mittaan myös työntekijöiden luoma arvo kasvaa, ja jos työntekijät saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, he myös rikastuvat ajan myötä.

Baker havainnollistaa kasvun vaikutuksia elintasoon. Jos tuottavuuden kasvu jatkuisi seuraavan 25 vuoden aikana samaa tahtia kuin se on kasvanut viimeisen 15 vuoden aikana - eli 2,3 prosentin vuositahtia - tarkoittaisi tämä työntekijöille keskimäärin 75 prosenttia suurempaa palkkaa, siinä tapauksessa että he saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä. Ja tällä tarkoitetaan Bakerin mukaan nimenomaan inflaatiokorjattua palkaa, eli keskivertotyöntekijän ostovoima todella kasvaisi 75 prosenttia suhteessa nykypäivään.

Pessimistisemmänkin arvion mukaan, jossa tuottavuus kasvaa 1,3 prosentin vauhtia, vuonna 2038 keskivertotyöntekijän palkka olisi 38 prosenttia nykyistä keskipalkkaa suurempi. Eli toisin sanoen, jopa pahimmassa tapauksessa olisi keskivertotyöntekijä vuonna 2038 selvästi nykyistä varakkaampi.

Mitä tämä sitten tarkoittaa suhteessa huoltosuhteen heikkenemiseen? Oletetaan, että jokaisen työntekijän täytyy maksaa 5 prosenttia enemmän veroja, jotta voidaan kattaa julkisen sektorin kasvavat menot. Siinä tapauksessa että talouden tuottavuus kasvaa 2,3 prosentin vuositahtia, olisivat palkat 25 vuoden päästä silti yli 65 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Hitaamman tuottavuuden kasvun tapauksessa palkat olisivat vuonna 2038 edelleen yli 30 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Tämän lisäksi vuoden 2038 jälkeen väestön ikäjakauma pysyttelee suurin piirtein samanlaisena, joten heikentynyt huoltosuhde ei enää vaikuta heidän kasvaviin tuloihinsa.

Todellisuudessa tuottavuuden kasvun muuntaminen palkkojen kasvuksi ei ole näin yksinkertaista, mutta se ei silti Bakerin mukaan vaikuta yllä mainitun paikkansapitävyyteen. Kaikki mahdolliset skenaariot tuottavuuden ja palkkojen kasvusta osoittavat, että keskimääräinen palkkakehitys kumoaa kaikki väestön ikääntymisestä koituvat negatiiviset vaikutukset palkansaajien elintasoon.

Kuitenkin todellisuudessa työntekijät eivät ole päässeet viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana täysin nauttimaan tuottavuuden kasvun hyödyistä. Yhdysvalloissa suurimman osan palkat ovat hädin tuskin kasvaneet vuoden 1980 jälkeen, ja käytännössä kaikki tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet huipputuloisille. Bakerin mukaan tätä ei voi painottaa liikaa. Suurin osa työntekijöistä ei ole hyötynyt tuottavuuden kasvusta ollenkaan, koska kaikki hyödyt ovat menneet huipputuloisille.

Bakerin mukaan tämän takia huoltosuhteen heikkenemisestä jankuttaminen on niin haitallista. Jos työntekijät todella saisivat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, lisääntyneet julkisen sektorin menot eivät muodostaisi suurta rasitetta heidän elintasolleen. Työntekijöiden elintaso on itse asiassa kasvanut voimakkaasti myös niinä menneinä vuosina, jolloin veroja korotettiin hyvinvointirakenteita pystytettäessä.

Ihmisten elintason ja ostovoiman kannalta on tärkeämpää, saavatko he osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä kuin se, joutuvatko he maksamaan enemmän veroja taatakseen julkisten palvelujen ylläpitämisen väestön ikääntyessä. Bakerin mukaan yksinkertainen matematiikka osoittaa, että tulojen epätasainen jakautuminen on paljon suurempi ongelma kuin väestön ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen.

Lue myös:

Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
HS: Huipputulot puskivat ylöspäin
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti