9/01/2011

Jani Kaaro: Köyhyyden anatomia

Tietokirjailija Jani Kaaro kirjoittaa Helsingin Sanomissa tasa-arvoisen yhteiskunnan todennäköisistä eduista suhteessa ihmisten terveydentilaan ja hyvinvointiin:
Kun näinä päivinä puhutaan terveydestä, puhutaan hiilihydraateista, kolesterolista, liikunnasta ja mustikoista. Ne ovat kaikki varmasti tärkeitä asioita, mutta niiden varjoon jää jotakin, jolla voi olla paljon suurempi vaikutus terveyteemme. Se, miksi ei kannata olla köyhä, jos haluaa elää pitkän ja terveen elämän.

[...] Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että ihmisten terveys on parempi tasa-arvoisissa kuin eriarvoisissa yhteisöissä. Siksi aina kun ruokavalioremontista tai elämäntaparemontista, minä mietin miksi emme terveyskeskustelussa puhu yhteiskuntaremontista. Puuttuminen eriarvoisuuteen voisi olla se suurin terveysteko.
Terveydentilan ja eriarvoisuuden suhteesta on paljon tutkimustietoa. Lisäksi terveydenhoidon Suomessakin kehittyessä askel askeleelta mukailemaan markkinatalouden perustavia rakenteita, muodostuu terveydenhuolto ja terveys tuotteeksi ja hyödykkeeksi, johon esimerkiksi yhä useammalla lapsella ei ole varaa. Tällä on pitkäkestoisia ja pysyviä vaikutuksia (esimerkiksi juuri lasten kehitykseen).

HS 20.6.2011
Köyhyyden anatomia


Kun näinä päivinä puhutaan terveydestä, puhutaan hiilihydraateista, kolesterolista, liikunnasta ja mustikoista. Ne ovat kaikki varmasti tärkeitä asioita, mutta niiden varjoon jää jotakin, jolla voi olla paljon suurempi vaikutus terveyteemme. Se, miksi ei kannata olla köyhä, jos haluaa elää pitkän ja terveen elämän.

Kenellekään tuskin on uutta tietoa, että yhteiskunnan pohjalla sairastetaan enemmän ja kuollaan nuorempina. Harva kuitenkaan tietää, kuinka syvälle köyhyyden vaikutukset ulottuvat. Wisconsinin yliopiston tutkijat julkaisivat hiljattain hätkähdyttävän tutkimuksen, jossa vertailtiin aivojen hippokampuksen tilavuutta eri sosioekonomisista ryhmistä tulevien lasten välillä. Siinä havaittiin, että jos vanhempien sosioekonominen asema oli huono, lasten hippokampuskin oli pienempi. Köyhyys, toisin sanoen, oli kutistanut lasten aivoja.

Köyhien aivoja syö pääasiassa stressi. Tutkimuksissa köyhiltä lapsilta on mitattu johdonmukaisesti korkeita stressihormoni kortisolin tasoja, ja kroonisesti kohonnut kortisoli on myrkkyä aivoille. Se katkoo hermoyhteyksiä, tappaa hermosoluja ja estää korvaavien hermosolujen kasvua. Eikä tämä tihutyö vaadi elämänmittaista altistusta stressitekijöille.

Jos kantavaa apinaa stressataan soittamalla sille autontorvea päivittäin 10 minuutin ajan, äidin stressi näkyy poikasen aivoissa. Sillä on vähemmän hermosoluja syntyessään.

Se, mistä köyhän stressi tulee, onkin mielenkiintoinen kysymys. Se ei nimittäin ole vain maksamattomien laskujen stressiä. Eikä se ole vain rästissä olevien vuokrien stressiä. Se on stressiä, joka syntyy siitä, että on pahnanpohjimmainen.

Monilla sosiaalisilla lajeilla, kuten apinoilla, stressi vaihtelee sen mukaan, mikä niiden asema on sosiaalisessa hierarkiassa. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että minkä tahansa yksilön kannalta pahinta on joutua hierarkian pohjalle. Se tarkoittaa, ettei yksilö pääse osalliseksi samoista resursseista kuin paremmassa asemassa olevat, niitä syrjitään ja ne saavat syödä viimeisenä.

Ne elävät, toisin sanoen, uhan alla. Tämä uhka pitää stressireaktion kroonisesti käynnissä, minkä vuoksi apinat hierarkian pohjalla sairastavat enemmän ja kuolevat varhain. Arvellaan, että kun ihmiset joutuvat sosioekonomisen hierarkian pohjalle, heille kävisi samoin.

Hierarkian ja stressin suhde ei kuitenkaan koske vain köyhiä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että eliniän odotus lyhenee ja terveys huononee jokaisella askelmalla siirryttäessä sosioekonomisella asteikolla alaspäin. Tämä tarkoittaa, että jos sosioekonomisen asteikon huipulla on Bill Gates, jokainen luokka hänen alapuolellaan laskevassa järjestyksessä on edellistä sairaampi. Kun tätä jatkumoa seurataan pohjalle asti päädytään köyhiin, jotka ovat eniten sairaita.

Jos ihmisten terveys ylemmissäkin yhteiskuntakerroksissa murenee joka kerta, kun ihmiset laskeutuvat sosioekonomisen pykälän alaspäin, kysymys ei voi olla köyhyydestä. Kysymys on pikemminkin siitä, miltä tuntuu olla köyhempi kuin joku muu.

Tutkijat puhuvat tästä ilmiöstä statusahdistuksena. Se on ahdistusta, joka syntyy siitä, että jollain menee paremmin kuin sinulla. Se koskettaa kaikkia, joiden yläpuolella on joku, mutta pahiten se iskee köyhiin, joiden alapuolella ei ole ketään. Statusahdistus aiheuttaa stressiä ja stressi polttaa meitä – sitä nopeammin mitä lähempänä olemme pohjaa.

Primus motor, joka tätä statusahdistusta pitää yllä, on eriarvoisuus. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että ihmisten terveys on parempi tasa-arvoisissa kuin eriarvoisissa yhteisöissä. Siksi aina kun ruokavalioremontista tai elämäntaparemontista, minä mietin miksi emme terveyskeskustelussa puhu yhteiskuntaremontista. Puuttuminen eriarvoisuuteen voisi olla se suurin terveysteko.