5/06/2013

Dean Baker: Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen virheiden merkityksestä

Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa paljon huomiota saaneesta ja laajasti julkiseen taloudenpitoon vaikuttaneesta julkista velkaa ja talouskasvua käsitelleestä Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin tutkimuksesta, jonka johtopäätöksiä tutkimusaineiston tarkempi analysointi on tehnyt kyseenalaiseksi.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimus käy vastoin keynesiläisen taloustieteen perusopinkappaleita, joiden mukaan taantumassa tulisi lisätä julkista kulutusta, väittäessään nimenomaan päinvastaista. Tutkimuksen mukaan julkisen talouden velkaantumisen ylittäessä 90 prosentin tason bruttokansantuotteesta kääntyy talouskasvu laskuun suhteessa vähemmän velkaisiin maihin. Tutkimuksen virheellisiä lähtökohtia nostettiin esiin jo pian sen julkaisun jälkeen. Huomioista piittaamatta Reinhartin ja Rogoffin tutkimusta on käytetty perustelemaan euroalueen, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen harjoittamaa vyönkiristyspolitiikkaa, koska on pelätty alijäämäisten budjettien syöksevän maat hitaan kasvun kierteeseen.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimus kärsii kuitenkin monista puutteista. Baker nostaa analyysissään ensimmäisenä esiin syy-seuraussuhteiden väärinkäsittämisen. Hänen mukaansa valtiot velkaantuvat voimakkaasti talouden yskiessä, mistä Japani on hyvä esimerkki. Kuplat Japanin maa- ja osakemarkkinoilla sai maan talouden porskuttamaan 1980-luvulla, jolloin valtion budjetit olivat myös tasapainoisia ja velkaa oli hyvin vähän. Kuplien puhjetessa 1990-luvulla maan talous romahti, joten valtio teki vahvasti alijäämäisiä budjetteja paikatakseen yksityisen kysynnän hiipumisen. Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksessa Japanin alhaisten kasvulukujen syynä pidetään korkeaa valtionvelkaa, vaikka todellisuudessa valtio velkaantui, koska talous oli ongelmissa.

Bakerin mukaan tutkimusta vaivasivat lisäksi yksinkertaiset loogiset ongelmat. Valtioilla on sekä velkoja että varallisuutta, joten valtioiden olisi järkevää myydä varallisuuttaan velan ylittäessä 90 prosentin rajan, jos kyseisen rajan ylittäminen riskeeraa maan talouden. Tämä tarkoittaisi käytännössä valtion maiden, kalastusoikeuksien, televisiokanavien yms. myyntiä. Vaikka tämänkaltaisen omaisuuden yksityistäminen olisi Bakerin mukaan typerää, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus viittaisi siihen, että velan vähentämisen seuraukset talouskasvulle ovat niin hyvät, että valtioiden kannattaisi myydä omaisuuttaan saadakseen julkisen velan tason alle 90 prosenttiin BKT:sta.

Huolimatta sitä vaivaavista selkeistä puutteista, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus saavutti vaikutusvaltaisen aseman päättäjien keskuudessa. Tämän takia oli äärimmäisen tärkeää, että Massachusettsin yliopiston tutkijat Thomas Herndon, Michael Ash ja Robert Pollin kävivät huolellisesti läpi tutkimuksessa tehdyt virheet. He tutkivat Reinhartin ja Rogoffin aineistoa uudestaan ja huomasivat useita tärkeitä laskuvirheitä, joiden korjaamisen jälkeen tutkimuksen lopputulos muuttui. Julkisen velan kohoamisella yli 90 prosentin tasolle ei ollut aiemmin väitettyjä vaikutuksia talouskasvulle.

Bakerin mukaan tutkimuksen virheiden tunnistamisella tulisi olla suuria vaikutuksia harjoitettuun talouspolitiikkaan, sillä tutkimus oli keskeisessä asemassa perusteissa talouden elvyttämistä vastaan sekä leikkauspolitiikkaa puoltavien perustelujen tärkeimpiä kulmakiviä. Teoriassa tämän tulisi johtaa harjoitetun talouspolitiikan uudelleenarviointiin. Leikkauspolitiikka on kuitenkin Bakerin mukaan jättänyt jälkeensä voittajia ja häviäjiä, ja viimeisen viiden vuoden korkea työttömyys ja työmarkkinoiden heikkous on heikentänyt suunnattomasti työntekijöiden neuvotteluasemia.

Tästä johtuen käytännössä kaikki kriisin jälkeiset tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet työnantajille. Pääomatuottojen osuus kansantulosta on korkeimmillaan sitten vuoden 1951. Yritysten voittojen kasvu on kiihdyttänyt arvopaperimarkkinoita, jotka ovat toipuneet talouskriisin aiheuttamista menetyksistä. Häviäjien lista taas on huomattavasti pidempi kuin voittajien. Osakkeenomistajat ovat suhteellisen pieni osa väestöstä. Valtaosa ihmisistä saa suurimman osan tuloistaan työstään osakkeiden sijaan. Nimenomaan nämä ihmiset ovat leikkauspolitiikan häviäjiä.

Kampanja- ja poliittisten puolueiden rahoituksen tullessa rikkaalta vähemmistöltä on poliitikkojen asialistalla tulevaisuudessakin Bakerin mukaan ensisijaisina tämän rahoittavan vähemmistön huolenaiheet, vaikka heidän etunsa olisi ristiriidassa väestön valtaosan etujen kanssa. Tästä johtuen leikkaukset sosiaalipalveluihin ja terveydenhuoltoon ovat jatkuvasti esillä, vaikka nämä ohjelmat hyödyttävät väestön suurta enemmistöä, puoluekannasta huolimatta.

Herndonin, Ashin ja Pollinin tuore tutkimus on tehnyt Bakerin mukaan selväksi, etteivät päättäjät pyri vähentämään julkista velkaa, koska voitaisiin uskoa tämän tekevän hyvää taloudelle. Sen sijaan he pyrkivät leikkaamaan julkista velkaa, koska on rikkaamman väestönosan etujen mukaista ylläpitää tilannetta, jossa korkeat työttömyysluvut heikentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa.

Lue myös:

Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka
Tutkimus: Keskimääräinen tulotaso laskee ammattiliittoihin kuulumisen vähentyessä
The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun
Krugman: Ammattiliitot tärkeä vastapaino keskittyvää varallisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut