2/27/2013

Tutkimus: Simpanssit suosivat reilua jakoa

Emory News Center:
"We used the Ultimatum Game because it is the gold standard to determine the human sense of fairness. In the game, one individual needs to propose a reward division to another individual and then have that individual accept the proposition before both can obtain the rewards. Humans typically offer generous portions, such as 50 percent of the reward, to their partners, and that's exactly what we recorded in our study with chimpanzees."
Emoryn yliopiston kädellistutkimuksen yksikön tutkijat Darby Proctor ja Frans de Waal selvittivät simpanssien ja pienten lasten käyttäytymistä Ultimatum Game -nimisessä pelissä.

Ultimatum Game on peli, jossa osallistujaparin tulee jakaa esimerkiksi tietty summa rahaa. Osallistujista ensimmäinen tekee ehdotuksen jaosta, ja jos toinen hyväksyy ehdotuksen, saavat osallistujat pitää jaettavana olevat rahat, jotka jaetaan ehdotuksen mukaisesti. Jos toinen osallistuja taas hylkää tarjouksen, eivät kumpikaan saa mitään.

Peliä on käytetty hyvin paljon tutkittaessa ihmisten käsityksiä reiluudesta. Käsitykset reilusta jaosta saattavat olla ristiriidassa omien taloudellisten etujen kanssa, joten peli havainnollistaa hyvin ihmisten käyttäytymistä tällaisten ristiriitojen edessä. Jos toinen osallistujista antaa epäreilun tarjouksen, on toisella mahdollisuus kieltäytyä siitä, vaikkakin se tapahtuu oman taloudellisen edun kustannuksella.

Tämä on kuitenkin tyypillistä ihmisille. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna osallistujien kannattaisi tarjota toiselle niin pientä osaa jaosta kuin mahdollista ja taas tarjouksen vastaanottajan hyväksyä lähestulkoon kaikki tarjoukset. Ihmisillä on kuitenkin taipumus esittää hyvin reiluja jakoja ja hylätä epäreiluja esityksiä.

Tutkijat muokkasivat pelin simpansseille sopivaksi siten, että jaettavana oli ruokaa ja tarjoukset annettiin valitsemalla toinen kahdesta poletista. Toinen poleteista tarkoitti ruoan tasajakoa ja toisella poletilla taas tarjouksen antaja sai suuremman osan. Poletti tuli antaa toiselle simpanssille, jonka tuli sen jälkeen vaihtaa se ruokaan tutkimuksen tekijän kanssa. Näin ruoan saaminen edellytti tarjouksen saajan suostumusta, jota ilman ei kumpikaan osallistujista saanut mitään. Tämän jälkeen tutkijat tekivät saman kokeen 2-7 -vuotiaiden lasten kanssa. Tällä kertaa palkintona oli ruoan sijasta tarroja.

Tutkijat havaitsivat sekä simpanssien että lasten käyttäytyvän kokeessa samoin kuin ihmiset yleensä. Ne suosivat tasajakoa ja hylkäsivät epäreiluja tarjouksia. Tutkijat pyrkivät kokeen avulla ymmärtämään evolutiivista taustaa ihmisten taipumuksille jakaa. Ihmisillä ja simpansseilla on paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat metsästävät yhdessä, jakavat ruokaa ja huolehtivat toistensa jälkeläisistä. Proctorin mukaan on todennäköistä, että taipumus reiluuteen on ollut välttämätöntä, jotta evoluution myötä on voinut kehittyä pitkälle vietyjä yhteistyön muotoja.

Lue myös:

Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Wall Street Journal: The Origins of Human Empathy
Harvard Business Review: The Unselfish Gene
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta

2/22/2013

Perustulosta

Tuloerojen voimakas kasvu ja köyhyyden lisääntyminen ovat vakavia ongelmia missä tahansa taloudessa. Suomessa nämä kasvaneet ongelmat ovat tuoneet mukanaan aiheellisia kysymyksiä myös talousjärjestelmämme tehokkuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi lukuisten tutkimusten mukaan hyvinkin yleismaailmallisesti kannatetun mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta köyhyyden ja tuloerojen kasvaminen on ongelmallista. Näihin ja moniin muihin markkinamekanismeihin sisäänrakennettuihin, mutta epätoivottuihin kehityskulkuihin on pyritty vastaamaan erilaisin korjaustoimenpitein vapaamman yhteiskunnan ja toimivamman talouden edistämiseksi. Näitä tavoitteita voitaisiin edistää esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisen, kaikille täysi-ikäisille maksettavan perustulon avulla.

Suomessa keskustelu perustulosta on lisääntynyt aihetta suoraan koskevan kansalaisaloitteen myötä, jossa esitetään perustuloa koskevan lainsäädäntötyön valmistelujen aloittamista eduskunnassa. Uudistuksen laaja-alaisuus olisi huomattava, kuten myös niiden äärimmäisen tärkeiden ongelmien laajuus, joita sillä pyritään ratkaisemaan. Perustulokeskustelu kattaa monia kysymyksiä sosiaalipolitiikasta, verotuksesta ja köyhyydestä aina yhteiskuntapoliittisiin paradigmoihin ja ekologiseen kestävyyteen.

Keskustelua on käyty niin olemassa olevien tukijärjestelmien uudistamisesta ja/tai lopettamisesta perustulon tuomien muutosten myötä, tulon tarkasta suuruudesta kuin perustulon vastikkeellisuudestakin. Lisäksi on keskusteltu perustulon vaikutuksista valtiontalouteen ja kokonaiskysyntään sekä perustulon kaltaisen uudistuksen tarjoamien etujen yksityiskohdista eri tilanteissa oleville ihmisryhmille työmarkkinoilla tai niiden ulkopuolella. Nyt käynnissä oleva aloite onkin selkeästi keskustelunavaus näihin kaikkiin kysymyksiin ja käytännön ratkaisujen nopeampaan löytämiseen.

Näiden seikkojen lisäksi on kuitenkin tärkeää nostaa esille kysymyksiä perustulon suhteesta talousjärjestelmäämme, jotta pitkäjänteinen työ vapaamman yhteiskunnan puolesta voi edistyä. Perustulon voidaan nähdä vastaavan joihinkin markkinatalouden rakenteellisista ongelmista. Vaikka perustulouudistus voi näin avata tietä toimivammalle taloudelle ja samalla lisätä yksilöiden autonomiaa ja taloudellisia vapauksia, on tärkeää muistaa myös perustuloon liittyvien uudistusten rajat. Perustulo ei korvaa markkinoita, ja markkinoiden ihmisyhteisöille ja luonnolle haitalliset rakenteet jäävät yhä määrittämään valtaosaa talouden toiminnasta. Uudistuksen rajojen tarkastelu ei kuitenkaan vähennä uudistuksen merkitystä, vaan pikemminkin helpottaa sijoittamaan sen laajempaan kontekstiin, jossa tavoitteena on talouden kehittäminen demokraattisemmaksi ja ekologisemmaksi.

Markkinoiden palkitsemisperiaatteiden ongelmista

Sekä reiluuden että motivationaalisen tehokkuuden näkökulmasta olisi tärkeää, että työstä palkitseminen perustuisi ihmisten ansioihin. Jos yksilö vaurastuu suunnattomasti tai saa ylenpalttista julkista tunnustusta ilman merkittävää ahkeruutta, työpanosta tai muuta huomattavaa ansiokkuutta, nostattaa tämä usein yhteisön muissa jäsenissä ymmärrettävästi epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Lisäksi, jos yksilöitä palkitaan usein muiden periaatteiden perusteella, esimerkiksi sattuman, perityn aseman tai sosiaalisten verkostojen avulla, aiheuttaa tämä ongelmia työmotivaatiossa. Miksi yrittää ahkerammin, jos kaikesta puurtamisesta huolimatta palkkio tehdystä työstä säilyy alhaisena? Varsinkin, jos ympärillä on lukuisia esimerkkejä palkitsemisesta, joka ei perustu yksilön omiin ansioihin.

Onkin tärkeää olla tietoinen siitä, että markkinatalouden palkitsemisperusteet perustuvat pitkälti tekijöihin, joihin yksilöllä on vähän, ja usein ei lainkaan, vaikutusmahdollisuuksia. Niinpä esimerkiksi omistettu pääoma, synnynnäiset ominaisuudet, perheiden tai muun lähiverkoston suomat sosiaaliset suhteet ja käytännössä hyvin usein puhdas sattuma määrittävät pitkälti monissa tilanteissa yksilön palkitsemisen perusteet – eivät niinkään ahkeruus, yritteliäisyys ja vaivannäkö. Markkinatalouden epäoikeudenmukaisia palkitsemisperiaatteita on historiassa korjattu erilaisin uudistuksin ja veroin. Esimerkiksi pääomaverot, vähimmäispalkat ja julkiset palvelut ovat olleet merkittävästi tasapainottamassa palkitsemista reilumpaan suuntaan.

Myös perustulo voi omalta osaltaan korjata markkinatalouden epäoikeudenmukaista palkitsemista siirtämällä painopistettä ahkeruuden, yritteliäisyyden ja vaivannäön palkitsemiseen. Esimerkiksi Suomessa viime vuosina lisääntynyt työtätekevien köyhyys on todennäköisen inhimillisen kärsimyksen ja mahdollisuuksien tasa-arvon heikkenemisen lisäksi ongelmallinen ilmiö ahkeruuden ja reilun palkitsemisen kannalta. Perustulo antaisi työtätekeville köyhille oikeudenmukaisemman palkkion heidän työstään, joka usein on raskasta, mutta hintasignaalien puutteellisuuden ja neuvotteluasemiin liittyvien vääristymien vuoksi huonosti palkattua.

Perustulo antaisi tunnustusta myös markkinoiden ulkopuolella tehtävästä yhteisöille ja yksilöille elintärkeästä työstä. Tästä työstä eräinä konkreettisina esimerkkeinä ovat kotiäidit ja -isät sekä erilaista vapaaehtoistyötä tekevät. Perustulo palkitsisi myös työstä, jota ei tehdä työnantajan mittaaman työajan aikana. Esimerkiksi suuri osa tieto- ja palvelutyöstä rakentuu tiedon kasautumiselle ja sosiaalisille suhteille. Näin työn onnistuneeseen suorittamiseen tarvitaan tietoja ja taitoja, joita on kerätty, ja kerätään myös työajan ulkopuolella. Perustulon voidaankin nähdä olevan palkinto tästä tuotannon kannalta tarpeellisesta, mutta silti palkitsematta jäävästä työstä.

Perustulon kriitikot ovat nostaneet esille huomionarvoisen huolenaiheen perustulon mahdollisesta passivoivasta vaikutuksesta, minkä mukaan vastikkeeton raha kannustaa jäämään kotiin makaamaan yrittämisen ja työskentelemisen sijaan. Tämä näkemys perustuu mielestämme kuitenkin hieman tietämättömään käsitykseen ihmisestä ja motivaation taustalla vaikuttavista tekijöistä. Monet ihmiset toteuttavat nykyisinkin erilaisia sekä itselleen että yhteiskunnalle tärkeitä projekteja, jotka vaativat aktiivisuutta ja vaivannäköä, ilman että saavat tästä minkäänlaista rahallista vastinetta. Motivaatiota koskeva tutkimustieto on myös vahvistanut toistuvasti, että ihmisen toiminnan taustalla vaikuttaa myös perustavanlaatuinen tarve olla aktiivinen ja osallistua yhteisön toimintaan sekä tehdä itselleen merkityksellisiä asioita, joissa voi tuntea onnistumisen kokemuksia. Materiaaliset palkinnot ovatkin vain yksi osatekijä motivaation taustalla, eikä suinkaan edes merkittävin sellainen.

Perustulo ei kuitenkaan vähentäisi työnteon syitä niiltä, joiden motivaation taustalla materiaaliset palkinnot ovat merkittävämmässä osassa. Perustulo ei kuitenkaan takaisi kuin minimaalisen toimeentulon, joten suurempaa kulutusvoimaa kaipaavat yksilöt varmasti hakeutuisivat palkkatöihin lisätienestien toivossa. Nykyiseen verrattuna kannustimet työntekoon sosiaalitukien varassa elävien kohdalla vain kasvaisivat, kun sosiaaliturvaan liittyvät kannustinloukut poistuisivat, ja työstä tienatut rahat jäisivät oikeasti käteen eivätkä poistaisi muita tukia.

Taloudellinen vapaus ja yhteistyö

Toteutuessaan perustulo lisäisi myös enemmistön taloudellista vapautta. Perustulo mahdollistaa ainakin jossain määrin ihmisten taloudellisen itsenäisyyden, mikä helpottaa työnantajien kilpailuttamista. Epätoivoisessa tilanteessa työtä etsivä joutuu usein työmarkkinoilla tarttumaan ensimmäiseen oljenkorteen, eli mihin tahansa tarjolla olevaan työhön – erityisesti silloin, kun halvasta työvoimasta on ylitarjontaa. Tällaisessa tilanteessa työntekijän ja työnantajan neuvotteluasemat ovat merkittävässä, markkinoille haitallisessa epätasapainossa. Tämä voi lisäksi johtaa todennäköisesti huonoihin työoloihin, riittämättömään palkkaan tai pahimmillaan työntekijöiden suoranaiseen riistoon.

Lisäksi yksilö pystyy perustulon avulla siirtymään joustavasti ja omista lähtökohdistaan eri yhteiskunnallisten statusten välillä. Yksilö pystyy yhdistelemään ja vaihtelemaan esimerkiksi opiskelijan, yrittäjän ja työntekijän statusten välillä, ja näin osallistua taloudelliseen tuotantoon omaehtoisemmista lähtökohdista käsin. Perustulo voi myös lisätä työmarkkinoiden ulkopuolella olevien mahdollisuuksia toimia työmarkkinoilla ja parantaa näin taloudellista asemaansa.

Perustulo voi osaltaan mahdollistaa myös yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjäksi ryhtymisen helpottaminen alentaa markkinoille tulemisen kustannuksia, mikä tekee markkinoista tehokkaampia. Jokapäiväisen toimeentulon turvaamisesta huolehtimisen sijaan ihmisille jäisi aikaa ja resursseja suunnitella, keksiä ja kokeilla erilaisia yksityisyrittämisen muotoja. Mahdollisuus ryhtyä yrittäjäksi avaakin jokaiselle työntekijälle myös kapeita ja jäykkiä markkinaratkaisuja korjaamalla paremman mahdollisuuden osallistua taloudelliseen tuotantoon ja tuoda uusia, yleishyödyllisiä palveluita tai tuotteita yhteiseen tarjontaan.

Perustulo voi auttaa myös työn markkinasuhteiden purkua ja mahdollistaa uudenlaisia, demokraattisempia ja tasa-arvoisempia taloudellisia kokeiluja. Perustulo voi edesauttaa toimimista osuuskunnissa tai vaikkapa aikapankkitoiminnan piirissä. Lisäksi perustulo voisi myös mahdollistaa uusien tuotannon tapojen kehittämisen ja erilaisten edistyneiden taloudellisten kokeilujen toteuttamisen pienessä mittakaavassa.

On myös syytä muistaa, että mikäli perustulo onnistuu tuloerojen tasaamisessa ja köyhyyden lieventämisessä, se on jo monilta osin onnistunut turvaamaan tasa-arvoisemmat lähtökohdat tuleville sukupolville.

Perustulouudistuksen rajat

Vaikka perustulo olisi syntyessään tärkeä askel tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman talouden suuntaan, on tärkeää muistaa perustulouudistuksen rajat. Ensinnäkin argumentit perustulon puolesta tai sitä vastaan sisältävät taustaoletuksina usein tietyn tasoisen perustulon. On selvää, että sadan euron perustulolla on käytännössä täysin erilaiset vaikutukset kuin tuhannen euron perustulolla. Perustulon tason lisäksi on tarkasteltava myös muuta taloudellista ympäristöä. Laajojen julkisten palveluiden ja täystyöllisyyden vallitessa perustulon avaamat mahdollisuudet ovat suuremmat kuin yhteiskunnassa, jossa hyödyke- ja työmarkkinat ovat säätelemättömiä.

Perustulo muuttaisi myös suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää. Perustulon kiistaton etu on sen kyky saada kaikki täysi-ikäiset edes jonkinasteisen sosiaalisen turvaverkon piiriin. Sosiaaliturvajärjestelmän muutos liittyy myös kysymykseen perustulon suuruudesta: käytännössä perustulolla pyritään usein muuttamaan suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää yksinkertaisemmaksi, vähemmän kontrolloivaksi ja inhimillisemmäksi. Tarpeetonta byrokraattista koneistoa ja kannustinloukkuja purkamalla saatetaan ihmisille tarjota kannustimia ja vapautta työntekoon sekä omien ideoiden eteenpäinviemiseen. Mitä suurempi perustulo on, sitä paremmin se pystyy vastaamaan näihin sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen tähtääviin tavoitteisiin. Kysymys perustulosta ja sen seurauksista ei siis ainoastaan koske perustulon käyttöönottamista, vaan etenkin sitä, minkälainen perustulo on kyseessä, ja minkälaisessa taloudellisessa ympäristössä.

Tärkeää on myös muistaa, ettei perustulo muuta markkinoiden määräävää roolia taloudellisessa elämässä, vaikka perustulouudistuksella pyritäänkin hillitsemään markkinoiden haitallisia seurauksia. Markkinatalouden yleisesti tunnustettuihin rakenteellisiin ongelmiin perustulo ei siis tuo muutosta. Perustulo ei myöskään muuta nykyistä taloudellista palkitsemisjärjestelmää kannustamaan ahkeruudesta ja vaivannäöstä, vaan jättää markkinatalouden palkitsemisperiaatteet pääosin koskemattomiksi.

Perustulo ei myöskään muuttaisi taloudellista järjestelmäämme demokraattiseksi, vaikka se pystyisikin edesauttamaan kokeiluja yhteistyöhön ja solidaarisuuteen perustuvan talouden tiellä. Lisäksi on tärkeää muistaa, että uudistukset ovat aina uhattuina markkinatalouden rakenteiden puristuksissa. Niin kauan kun jättiläismäiset suuryritykset hallitsevat suurinta osaa taloudellisesta tuotannosta, ja niin kauan kun markkinavoimat määräävät taloudellisesta hengissä pysymisestä, niin kauan kilpailun ja ahneuden talous uhkaa reformeja sekä johtaa yhä uusiin yrityksiin heikentää kahleita, joita reformit asettavat suuryritysten toimintavapaudelle.

Tärkeä uudistus

Perustulo on edellä kuvatuista rajoitteistaan huolimatta erinomainen mahdollisuus parantaa lukuisien ihmisten taloudellista turvaa. Lisäksi perustulouudistus voi osaltaan herättää aiheellista keskustelua kaivatuista laajemmista talouden uudistuksista. Demokraattinen tuotanto, oikeudenmukainen palkitseminen ja taloudellinen vapaus eivät kuulu markkinatalouden perustavanlaatuisiin piirteisiin. Tärkeiden ja tavoiteltavissa olevien uudistusten puolesta toimimisen lisäksi onkin tarkasteltava kriittisesti talousjärjestelmäämme ja tarvittaessa uskallettava aloittaa keskustelu paremmista, arvojemme kanssa yhteensopivista talouden rakenteista.

Parecon Finland tukee kansalaisaloitetta perustulosta. Aloitteen voi allekirjoittaa kansalaisaloite.fi sivustolla.

2/20/2013

Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka

YLE:
- Se ensimmäinen palkka kesäkuulta oli 84,60 euroa ja tehtyjä tunteja oli 42,5, niin siitä jää palkaksi 1,99 euroa tunti, että siihen työhön nähden aivan kohtuuton palkka.
Yle uutisoi suorajakeluyhtiö Janton Oy:n toiminnasta mainostenjakelualalla. Pääosin maahanmuuttajia ja alaikäisiä työllistävä yhtiö maksaa työntekijöilleen selkeästi alle yleisen alan palkkatason. Uutisessa esitettiin yrityksen erään alaikäisen työntekijän isän tekemät laskelmat, joiden mukaan työntekijän tuntipalkaksi muodostui noin kaksi euroa.

Ylen uutinen on käytännön esimerkki markkinatalouksien haitallisista kannustimista ja rakenteista. Kuten esimerkki osoittaa, markkinatalouksissa työnantajilla on palkkaneuvotteluissa lähes poikkeuksetta vahvempi asema. Asema perustuu työnantajan kykyyn korvata työntekijä toisella työntekijällä. Toisin sanoen työntekijä on työnantajaansa nähden sitä huonommassa asemassa, mitä helpommin työntekijä on vaihdettavissa toiseen. Mikäli kansantaloudessa on työttömyyttä, on työnantajalla varaa valita työntekijänsä, kun taas työntekijän mahdollisuudet ovat selkeästi rajatummat.

Markkinakilpailu taas heikentää yksittäisen yrityksen mahdollisuuksia maksaa työntekijöilleen markkinahintoja korkeampaa palkkaa. Mikäli yritys maksaa syystä tai toisesta työntekijöilleen suurempaa palkkaa kuin kilpailijansa, ei yrityksen toiminta ole enää yhtä kannattavaa suhteessa kilpailijoihinsa. Näin kilpailupaineet ajavat yrityksiä maksamaan työntekijöilleen yhtä alhaista palkkaa kuin muutkin, ja tämän takia markkinatalouden rakenteet ja kannustimet ajavatkin työntekijöiden palkkoja jatkuvasti alas.

Historiallisesti monessa markkinatalousmaassa, kuten Suomessa, on rakenteellista epätasapainoa korjaamaan perustettu ammattiliittoja ja säädetty minimipalkkoja. Ammattiliitot ja minimipalkat ovatkin onnistuneet takaamaan suurelle osasta väestöä paremmat elinolosuhteet, kuin mitä vapaiden markkinoiden lopputulema olisi ollut.

Markkinoiden säätelyn lisäksi on myös tärkeää kiinnittää huomiota alkuperäiseen asetelmaan työntekijöiden ja työnantajien välillä. Valta- ja omistussuhteet, sekä se, toimiiko työntekijänä vai työnantajana, vaikuttaa paljon mahdollisuuksiin hallita omaa taloudellista toimintaansa ja nauttia taloudellisesta vapaudesta.

On myös tarpeellista tarkastella niitä prosesseja, jotka määrittävät, kenestä tulee työnantaja ja kenestä työntekijä. Työnantajaksi pääseminen edellyttää pääomia, joihin ihmisillä on lähtökohtaisesti erilaiset mahdollisuudet päästä käsiksi, johtuen yksilöiden välisistä eroista suhteessa varallisuuteen, tietotaitoon, yhteiskunnalliseen valtaan ja sosiaalisiin verkostoihin.

Rikkaammista taustoista tulevien on helpompi saada tarvittavia pääomia työnantajaksi ryhtymiseen ja heidän sosiaaliset verkostonsa helpottavat työelämän hierarkiassa kipuamista tai itsenäiseksi yrittäjäksi ryhtymistä. Köyhemmistä taustoista tulevien on taas monessa tilanteessa taloudellisesti edullisempaa ryhtyä työntekijäksi jonkun toisen palvelukseen kuin maksaa korkea hinta oikeudesta hallita omaa työtään.

Lue myös:

HS: Firma riisti kymmeniä siivoojia
YLE: Ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttö lisääntyy Suomessa
TS: Tällaista on työelämä Suomessa pahimmillaan

2/16/2013

The Economist: Korkeampi minimipalkka saattaa parantaa työllisyyttä ja nostaa palkkoja

The Economist:
Economists have tended to oppose minimum wages on the grounds that they reduce employment, hurting many of those they are supposed to help. Milton Friedman called them a form of discrimination against low-skilled workers. In standard models of competitive markets, anything that artificially raises the price of labour will curb demand for it, and the first to lose their jobs will be the least-skilled workers. 
Yet economic theory allows for the possibility that wage floors can boost both employment and pay. If employers have monopsony power as buyers of labour and are able to set wages, for instance, they can keep pay below its competitive rate. Academic supporters of wage floors, mainly economists on the left, appealed to this logic.
Valtavirran taloustieteen mukaan markkinoilla työstä maksettavan hinnan katsotaan määräytyvän oletetuilla, tasapainoisilla markkinoilla vallitsevan kysynnän ja tarjonnan mukaan. Jos työstä on enemmän tarjontaa kuin kysyntää, eli työttömiä työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja, laskee tämä palkkatasoa. Tämä pätee etenkin tilanteissa, joissa työntekijä on helposti vaihdettavissa toiseen, eli vähän erikoistumista vaativissa työtehtävissä. Koska markkinat painavat tämänkaltaisesta työstä saatavia palkkoja alas, on monissa maissa ongelmaa pyritty ratkaisemaan erilaisilla minimipalkkasäädöksillä.

Valtavirran taloustieteessä minimipalkat nähdään ongelmallisina, koska niiden katsotaan vääristävän muutoin tasapainossa olevia markkinoita. Tämän logiikan mukaan palkkojen tulisi määräytyä kysynnän ja tarjonnan mukaisesti, jotta markkinat toimisivat tehokkaasti. Jos palkkatasoa nostetaan lainsäädännön toimesta markkinahintoja korkeammalle, johtaa se vähäisempään työllisyyteen, koska yritykset eivät nyt palkkaa niin paljon työntekijöitä palkkakustannuksien ollessa kovempia. Täten minimipalkkalainsäädännöstä kärsisivät eniten juuri matalapalkka-aloilla työskentelevät työntekijät, joiden asemaa minimipalkalla on pyritty parantamaan.

Kuitenkin palkkojen tasoon vaikuttavat muutkin tekijät kuin pelkästään markkinavoimat. Ansiotasoon vaikuttaa myös se, kuinka vahvat neuvotteluasemat työntekijöillä on pyytää korkeampaa palkkaa sekä se, kuinka alhaista palkkaa työnantaja voi tarjoutua maksamaan. Kun työttömiä työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja, asettaa se työnantajan edulliseen asemaan palkan tasosta neuvoteltaessa. Työntekijällä on vain vähän sananvaltaa palkkaneuvotteluissa, jos hänet on helposti vaihdettavissa toiseen. Mitä vähemmän markkinat ovat kilpaillut, eli mitä vähemmän alalla on työnantajia, sitä voimakkaammin tämä korostuu.

Näin työnantajien valta-asema saattaa mahdollistaa heidän asettaa palkkatason alemmaksi kuin se kilpaillussa markkinatilanteessa olisi. Tällaisessa tilanteessa minimipalkkalainsäädännöt ja ammattiliittojen kautta tapahtuvat neuvottelut voivat markkinoiden vääristämisen sijaan korjata markkinahintoja lähemmäksi tasapainoista tasoa ja näin edesauttaa tehokkaampaa lopputulosta markkinoilla.

The Economistin mukaan tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, ettei minimipalkka välttämättä vähentäisi työllisyyttä, vaan saattaa joissakin tilanteissa jopa lisätä sitä. David Card ja Alan Krueger tutkivat 1990-luvulla New Jerseyn osavaltion pikaruokaravintolojen reaktioita uuteen minimipalkkalakiin. Vertailukohtana he käyttivät Pennsylvaniann osavaltiota.

New Jerseyn osavaltio nosti minimipalkaa 4,25 dollarista 5,05 dollariin, kun se Pennsylvaniassa säilyi tarkasteltavalla ajanjaksolla 4,25 dollarissa. Heidän tutkimustensa mukaan minimipalkkalain jälkeen työllisyys New Jerseyn pikaruokaloissa kasvoi suhteessa Pennsylvanialaisiin pikaruokaloihin.

Arindrajit Dube Massachusetts-Amherstin yliopistosta ja Michael Reich Berkeleyn yliopistosta Kaliforniasta tarkastelivat minimipalkan vaikutusta työllisyyteen eri osavaltioissa vuosien 1990 ja 2006 välillä. He eivät tutkimuksissaan havainneet minimipalkalla olleen mitään haitallisia vaikutuksia.

The Economistin artikkelissa esitetään, kuinka myös Iso-Britanniassa saadut kokemukset viittaisivat samansuuntaisiin tuloksiin. Maassa saatettiin voimaan minimipalkka, joka asetettiin 46 prosentin tasolle väestön mediaanipalkasta. Ennen lain voimaansaattamista se kohtasi voimakasta vastustusta, joka perustui sen oletettuihin työllisyyttä heikentäviin seurauksiin. Kuitenkin tänä päivänä yleinen mielipide on, että minimipalkasta ei ole ollut haittaa, tai jos on, niin hyvin vähäistä.

Huomattavaa Iso-Britannian tapauksessa on ollut minimipalkan vaikutus yleiseen palkkatasoon. Sen lisäksi, että minimipalkka on nostanut vähiten tienaavan viiden prosentin palkkoja, on se nostanut korkeampipalkkaistenkin ansoita. Minimipalkan käyttöönottamisen jälkeen tuloerot vähemmän tienaavan 50 prosentin sisällä ovat kaventuneet. Monet tutkijat pitävät tätä minimipalkan ansiona. Eniten tuloerot vähenivät maan matalapalkka-alueilla sekä naisten keskuudessa, joista suurempi prosenttiosuus työskentelee minmipalkalla.

The Economistin mukaan sekä OECD:n että Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kanta onkin nykyisin, että sopivan tasoisesta minimipalkasta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Vaikka yksittäisen yrityksen näkökulmasta korkeammat palkkakustannukset saattavatkin vaikuttaa työllistämiseen negatiivisesti, saattaa tilanne laajassa mittakaavassa olla toinen. Korkeammat palkat tarkoittavat suurempaa ostovoimaa kuluttajille, mikä lisää talouden kokonaiskysyntää ja johtaa näin talouskasvuun ja parempaan työllisyyteen.

On myös huomattava, että kysynnän ja tarjonnan suhteiden määrittäessä työn hinnan perustuu yksilön palkkaus hyvin pitkälle tekijöihin, joihin hän ei itse voi vaikuttaa. Työstä saatava palkkio heijastelee enemmänkin muiden samanlaista työtä tekevien ja avoimien työpaikkojen määrää kuin itse tehtävän työn raskautta tai työntekijän ahkeruutta. Tämä on ongelmallista niin reiluuden kuin motivaationkin näkökulmasta.

Kun markkinat hinnoittelevat vähän erikoistumista vaativan työn hinnan alas, on minimipalkkalainsäädäntö yksi tapa turvata raskasta ja huonosti palkattua työtä tekeville kunnollinen toimeentulo. Sen lisäksi, että tämänkaltainen työ on usein huonosti palkattua, on se myös useimmiten hyvin kuluttavaa ja raskasta sekä tarjoaa hyvin vähän muunlaisia palkintoja tekijälleen, kuten valinnanmahdollisuuksia ja vapauksia päättää omasta työstään, onnistumisen kokemuksia ja mahdollisuuksia kehittyä sekä sosiaalista tunnustusta ja ihailua. Tämän takia on reilua, että työn tekijät vähintäänkin saavat työstään käyvän palkan, jonka turvin saattaa tulla toimeen.

2/13/2013

Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut

New York Times:
So what do we learn from the rather pathetic search for austerity success stories? We learn that the doctrine that has dominated elite economic discourse for the past three years is wrong on all fronts. Not only have we been ruled by fear of nonexistent threats, we’ve been promised rewards that haven’t arrived and never will. It’s time to put the deficit obsession aside and get back to dealing with the real problem — namely, unacceptably high unemployment.
Euroopassa laajasti harjoitettu leikkauspolitiikka ei ole osoittautunut toimivaksi lääkkeeksi talousongelmiin, toteaa taloustieteen nobelisti Paul Krugman New York Timesissa julkaistussa kolumnissaan. Krugman käy kirjoituksessaan läpi esimerkkimaita, joita on käytetty tukemaan väitettä leikkauspolitiikan hyödyllisyydestä.

Irlanti, joka toteutti voimakasta leikkauspolitiikkaa kiinteistökuplansa puhkeamisen jälkeen, esiteltiin pitkään esimerkkitapauksena mallikkaasta taloudenpidosta, josta muut maat voisivat ottaa mallia. Näin tehtiin myös Iso-Britannissa vuoden 2012 puolivälissä. Tulokset eivät ole kuitenkaan olleet mairittelevia. Vielä vuoden 2012 lopussa Irlannin työttömyysprosentti oli yli 14 prosenttia. Iso-Britannian taloudellinen kehitys jäi voimakkaasti jopa hitaasta kasvusta kärsivän Yhdysvaltojen jälkeen, vaikka niiden kasvulukemat olivat olleet samankaltaisia ennen leikkauspolitiikan omaksumista.

Myös Latvia nostetaan usein esimerkiksi leikkauspolitiikan onnistumisesta. On toki totta, että todella pahan taantuman jälkeen Latvian talous on viimeisen kahden vuoden aikana kasvanut ja maan työttömyysprosentti on laskenut. Krugman kuitenkin kysyy aiheellisesti, voidaanko siltikään puhua taloudellisesta menestystarinasta, kun maan talous ei ole vielä edes saavuttanut taantumaa edeltäviä lukemia ja työttömyysprosentti pyörii 14 prosentin tienoilla. Lisäksi maasta on tapahtunut huomattavaa maastamuuttoa kun jopa yli 10% väestöstä – kärjessä kielitaitoisin ja koulutettu väestönosa – on jättänyt leikkauspolitiikan lukuisten ongelmien vaivaaman maan taakseen, kuten tutkijat Jeffrey Sommers ja Michael Hudson ovat huomauttaneet Latvian ratkaisujen toistamisesta varoittaneessa analyysissaan.

Leikkauspolitiikan läpikäyneiden maiden sijaan Krugman kehottaa kiinnittämään huomiota Islannin taloudelliseen kehitykseen. Syvän taloudellisen kriisin läpikäynyt Islanti ei harjoittanut kriisin keskellä leikkauspolitiikkaa, ja harjoitetun politiikan seurauksena Islannin talous on toipunut lähes kriisiä edeltäviin lukemiin. Islanti on saanut tunnustusta harjoittamastaan politiikasta myös Kansainväliseltä valuuttarahastolta, minkä lisäksi harjoitettu politiikka osoittautui myös valtiontaloudelliseksi menestykseksi.

Kirjoituksensa lopuksi nobelisti toteaa yhteenvetona, etteivät leikkauspolitiikkaa harjoittaneet maat ole osoittautuneet taloudellisiksi menestystarinoiksi. Pakkomielteinen suhtautuminen valtiontalouksien alijäämiin on unohdettava ja keskityttävä aitoon ongelmaan - työttömyyteen.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan ”menestystarinaksi” harhaanjohtavaa
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

2/08/2013

Tutkimus: Keskimääräinen tulotaso laskee ammattiliittoihin kuulumisen vähentyessä

Center for American Progress Action Fund:
The middle 60 percent of households received only 45.7 percent of the nation’s income in 2011, down from the historical peak of 53.2 percent in 1968. The declining share of income received by the nation’s middle class has been driven by stagnant incomes for middle-class earners coupled with rapidly rising incomes for the highest earners.
It’s a major shift brought about by many factors—factors that have either led to slower growing middle-class incomes, such as increased globalization, and factors that increase the pay of those at the top, such as the increasing financial benefit of a college education.

And then there is another often overlooked dynamic: the decline of labor unions. [O]ver the past several decades, the decline in the unionization rate tracks almost perfectly with the decline in the share of income going to the middle class.
David Madland American Worker Project:sta ja Nick Bunker Center for American Progress Action Fund:sta kirjoittavat tutkimuksista, joissa on havaittu selkeä yhteys ammattiliittoihin kuulumisen ja keskiluokan tulotason välillä. Samalla kun ammattiliittoihin kuuluvien prosentuaalinen osuus koko väestöstä on laskenut Yhdysvalloissa, on myös keskiluokan saama osuus kansantulosta laskenut suurinpiirtein samaa tahtia.

























Kuten yllä olevasta kuvaajasta voidaan havaita, sinisen käyrän kuvaama tulojakauman keskimmäisen 60 prosentin osuus kansantulosta oli vuoteen 2011 mennessä laskenut 45,7 prosenttiin vuoden 1968 huippulukemista, jolloin keskiluokan osuus kansantulosta oli 53,2 prosenttia. Samalla punaisen käyrän kuvaama ammattiliittoihin kuuluvien työntekijöiden prosentuaalinen osuus on laskenut vajaasta kolmestakymmenestä reiluun kymmeneen prosenttiin.

Madland ja Bunker havaitsivat aiemmassa tutkimuksessaan, että kymmenen prosentin lisäys ammattiliitoihin kuuluvien osuudessa tarkoittaisi 1,479 dollarin lisäystä keskimääräisen kotitalouden tuloihin, riippumatta siitä, kuuluko tästä kotitaloudesta kukaan ammattiliittoihin. Saman tutkimuksen mukaan kymmenen prosentin lisäys yliopistosta valmistuneiden määrässä tarkoittaisi 1,638 dollarin lisäystä ja työttömyysasteen 4 prosentin lasku taas 772 dollarin lisäystä kotitalouksien tuloihin. Ammattiliittoihin kuulumisen merkitys olisi siis lähes yhtä suuri kuin korkeamman koulutuksen.

Myös sosiologian professorit Bruce Western Harvardin yliopistosta ja Jake Rosenfeld Washingtonin yliopistosta ovat selvittäneet tekijöitä tuloerojen taustalla. He tutkivat tuloeroja kahden eri ryhmän sisällä: samankaltaisilla teollisuudenaloilla ja samanlaisista taustoista tulevien välillä sekä eri aloilla ja eri taustoista tulevien työntekijöiden välillä. He arvioivat tutkimuksensa perusteella, että ensimmäisen ryhmän kohdalla vuosien 1973 ja 2007 välisestä tulojen eriarvoistumisesta kolmasosa johtuu ammattiliittoihin kuuluvien työntekijöiden osuuden laskusta. Heidänkin tutkimustensa mukaan ammattiliittoihin kuulumisen vaikutus on yhtä suuri kuin korkeamman koulutuksen osuus palkkaerojen taustalla.

Ammattiliitojen vaikutuksesta palkkataso eri teollisuudenalojen sisällä säilyy tasaisena, eikä heijasta niin voimakkaasti eroja yksittäisten työntekijöiden neuvotteluasemissa. Westernin ja Rosenfeldin havaintojen mukaan liittojen vaikutus heijastuu myös ammattiliittoihin kuulumattomiin työntekijöihin, koska aloilla, joilla liittojen vaikutus on voimakas, työnantajat maksavat myös liittoihin kuulumattomille ammattiliittojen sopimusten tasoista palkkaa, jotta useammat työntekijät eivät liittyisi ammattiliittoihin.

Myös Madlandin ja Bunkerin mukaan ammattiliittoihin järjestäytyneiden työntekijöiden asema on vahvempi palkkaneuvotteluissa työnantajien kanssa ja tämä vaikuttaa postiivisesti kaikkien palkansaajien tilanteeseen. Ammattiliitojen myötä työntekijät voivat saavuttaa korkeammat palkat ja paremmat etuudet, ei ainoastaan ammattiliittoon kuuluville vaan myös liittoihin kuulumattomille työntekijöille.

Lue myös:

Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Timesin kolumni: Kasautuva varallisuus ja politiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
Krugman: Ammattiliitot tärkeä vastapaino keskittyvää varallisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan

2/07/2013

Kepa: Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin yli 859 miljardia dollaria vuonna 2010

Kepa:
Yritysten verovälttely, rikollinen toiminta ja korruptio aiheuttavat valtavaa tulonsiirtoa kehitysmaista rikkaisiin maihin.

Global Financial Integrity (GFI) -ajatushautomon joulukuussa julkaiseman vuosittaisen selvityksen mukaan pääomapaon takia kehitysmaista katosi rikkaisiin maihin pelkästään vuonna 2010 yli 859 miljardia dollaria. Kehitysrahoitukseen (133,5 miljardia dollaria v. 2011) verrattuna summa on moninkertainen.

Pääomapaolla tarkoitetaan yritysten verovälttelystä, rikollisesta toiminnasta ja korruptiosta johtuvaa pääomaliikettä maihin, joissa verotus on alhainen ja salaisuuslainsäädäntö estää niitä koskevan tiedonsaannin.
Lue myös:

Maailma.net: Yritysten veronkierto riistää kehitysmailta miljardeja
M&M: Näin Google kiertää verot Suomessa
TS: GE ei maksa lainkaan veroja USA:han

2/05/2013

YLE: Suomessa noin 700 000 pienituloista

YLE:
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 pienituloisuusaste oli 12,9 prosenttia. Pienituloisia henkilöitä oli 688 000.

Tilastokeskus määrittelee pienituloisuuden suhteessa väestön mediaanituloihin. Mediaanilla tarkoitetaan jakauman lukuarvoista suuruusjärjestyksessä keskimmäistä.

Pienituloiseksi katsotaan henkilö, jonka kotitalouden tulot kulutusyksikköä kohden ovat vähemmän kuin 60 prosenttia keskituloista.

Kyseinen tuloraja vuonna 2011 oli yhden hengen taloudessa noin 13 700 euroa vuodessa ja noin 1 140 euroa kuukaudessa.
Lue myös:

YLE: Kolmannes leipäjonon asiakkaista lapsiperheitä
TS: Työssäkäyvät köyhät juurtuivat Suomeen
YLE: Joka neljäs yksinhuoltajaperhe tarvitsee toimeentulotukea
YLE: Köyhien määrä kaksinkertaistunut vuodesta 1995
Talouselämä: Neljäsosalla toimeentulovaikeuksia

2/01/2013

Rikkaiden rikastuminen ja tulonjaon merkitys

Blogissammekin kommentoitu kansalaisjärjestö Oxfamin viime viikolla julkaisema raportti herätti myös Suomessa jonkin verran keskustelua tuloeroista ja globaalista köyhyydestä. Raportin mukaan maailman sadan rikkaimman henkilön vuositulot riittäisivät poistamaan äärimmäisen köyhyyden maailmasta. Raporttia ja sen esittämää väitettä on kritisoitu muun muassa virheellisistä lähdemerkinnöistä, vaillinaisesta kuvasta köyhyyden syistä, realististen ratkaisumahdollisuuksien puutteesta ja jopa suoranaisesta vääristelystä.

On totta, että raportin esittämä väite on äärimmäisen yksinkertaistettu. Raporttia kohtaan esitetty kritiikki ampuu kuitenkin hieman ohi maalin, sillä raportin julkaisemisen yhteydessä Oxfamin johtaja Barbara Stocking korosti epätasa-arvoisen tulonjaon tapahtuvan köyhimpien ihmisten palkkojen ja työpaikkojen kustannuksella, jolloin äärimmäisessä köyhyydessä elävien on vaikeampaa nostaa itsensä köyhyydestä. Hän kiinnitti huomiota myös viimeaikaiseen tutkimustietoon, jossa on havaittu epätasaisen tulonjaon ja heikomman talouskasvun yhteys. Tämän pohjalta on perusteltua olettaa, että Oxfamin raportin taustalla ei ollut ajatus yksisilmäisestä vastikkeettoman rahan syytämisestä köyhyyden poistamiseksi.

Keskittyminen kriitikoiden osoittamiin puutteisiin jättää kuitenkin Stockingin esiinnostamat erittäin tärkeät ongelmat liian vähälle huomiolle. Markkinatalouksien rakenteellisten ongelmien ja yhä lisääntyvän epätasa-arvon vaikutusten tarkastelu voikin metodologisen keskustelun ohella auttaa paremman kokonaiskuvan hahmottamisessa.

Tunnetun sosiologin, emeritusprofessori Zygmunt Baumanin Social Europe Journal -lehdessä julkaistu artikkeli “Does the Richness of the Few Benefit Us All?” tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia taloudellisen eriarvoisuuden laajempaan tarkasteluun. Artikkelissa Bauman käy läpi tulonjaossa tapahtuneita muutoksia ja yhdistää niitä laajemmin yhteiskunnan kehitykseen.

Onko epätasa-arvo lisääntynyt?

Viimeisimmän World Institute for Development Economics Researchin julkaiseman tutkimuksen mukaan rikkain prosentti maailman aikuisista omisti vuonna 2000 noin 40 prosenttia maailman varallisuudesta. Rikkain kymmenys aikuisista omisti puolestaan 85 prosenttia maailman varallisuudesta. Köyhempi puolikas maailman aikuisista omisti noin prosentin maailman varallisuudesta.

Professori Baumanin mukaan kahden vuosikymmenen aikana ennen viimeisintä finanssikriisiä suuressa osassa OECD-maita kotitalouksien reaalitulot nousivat rikkaimmalla kymmenellä prosentilla merkittävästi enemmän kuin köyhimmällä kymmenellä prosentilla. Joissain maissa köyhimmän kymmenen prosentin reaalitulot jopa laskivat. Desiilejä tulkittaessa on lisäksi aina tärkeää muistaa, että mittari ei kerro eroista desiilien sisällä. Esimerkiksi rikkaimman ja köyhimmän kymmenyksen sijasta tulisi tarkastella rikkainta tai köyhintä prosenttia tai prosentin kymmenystä tarkemman kuvan saamiseksi, sillä erot kymmenysten sisällä voivat olla hyvinkin merkittäviä.

Bauman kuvaileekin merkittävimmän tuloeron syntyneen monessa maassa pienen superrikkaiden muodostaman ryhmän ja muiden tuloluokkien välille. Esimerkkinä Bauman mainitsee miljardöörien määrän kasvamisen Yhdysvalloissa vuosien 1982 ja 2007 välisenä aikana. Miljardöörien määrä lisääntyi tuona aikana nelikymmenkertaiseksi ja samalla neljänsadan rikkaimman amerikkalaisen keskivarallisuus nousi 169 miljardista 1500 miljardiin dollariin.

Edes työttömyyttä ja taloudellista turvattomuutta lisännyt finanssikriisi ei vaikuttanut ylimmän tuloluokan tuloihin kovinkaan raskaasti, päinvastoin. Yhdysvaltalaisten miljardöörien varallisuus kasvoi merkittävästi vuodesta 2007 vuoteen 2010 ja vuonna 2011 heitä oli enemmän kuin koskaan. Tuloerot eivät ole kasvaneet merkittävästi ainoastaan omistajien ja ei-omistajien välillä, vaan myös työntekijöiden palkkauksessa on nähtävissä voimakasta eriytymistä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet keskimäärin 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat. Myös Suomessa huipputulot ovat nousseet samanaikaisesti, kun tuloerot ja köyhyys ovat kasvaneet.

Bauman kyseenalaistaa myös usein toistetun väitteen taloudellisten erojen kutistumisesta maiden välillä. Väite saa tukea, kun tilastoja tarkastellaan keskiarvojen avulla. Mikäli tarkastelu siirretään kaikista rikkaimpien ja köyhimpien maiden välille, nähdään, että rikkaimman ja köyhimmän maan ero onkin kasvanut yhä suuremmaksi. Samaan aikaan on tärkeää huomioida, että taloudellinen epätasa-arvo on kasvanut merkittävästi myös maiden sisällä. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät niin maiden sisällä kuin maiden välilläkin.

Baumanin esittämä johtopäätös eri tutkimuksista onkin selkeä: lähes kaikkialla maailmassa tulojen epätasa-arvo lisääntyy nopeasti, mikä tarkoittaa, että rikkaat – ja nimenomaan todella rikkaat – tulevat rikkaammiksi samanaikaisesti kuin köyhät – ja etenkin todella köyhät – tulevat köyhemmiksi. Erot eivät ole ainoastaan suhteellisia, vaan erot lisääntyvät myös absoluuttisin mittarein.

Mitä kasvanut tulojen epätasa-arvo tarkoittaa?

Professori Bauman nostaa esille myös tärkeän huomion talouden epätasa-arvon vaikutuksista demokratiaan ja kansalaisten tasa-arvoon. Vaikka Bauman ei artikkelissaan syvenny tarkemmin poliittisen järjestelmän rakenteisiin, on aiheellista korostaa, kuinka yhä epätasaisempi varallisuus aiheuttaa yhä epätasaisempia mahdollisuuksia tulla kuulluksi yhteiskunnassa. Selkein esimerkki varallisuuden merkityksestä on parempituloisten parempi kyky tukea rahallisesti niitä poliitikkoja, näkökulmia, ajatuksia tai ideologioita, joita he itse pitävät tärkeimpinä. Näin yhteiskunnan hyvätuloiset saavat yhteiskunnassa äänensä paremmin kuuluviin, vaikka heidän suhteellinen osuutensa olisikin verrattain pieni. Yhä kasvava eriarvoisuus liitetään usein myös äänestysaktiivisuuden laskuun. Suomessakin on nähtävissä äänestysaktiivisuuden laskua tulojen epätasa-arvon kasvaessa. Mikäli parempituloiset käyttävät äänestysoikeuttaan aktiivisemmin, tulee heidän äänensä ja mielipiteensä paremmin kuulluksi myös edustuksellisissa elimissä.

Tulojen epätasa-arvo näkyy myös mahdollisuuksien epätasa-arvona. Mahdollisuuksien epätasa-arvo konkretisoituu siinä, kuinka lapsen tulevaisuus määräytyy sosiaalisten olojen perusteella, tarkemmin sanottuna syntymäpaikan ja vanhempien sosio-ekonomisen aseman pohjalta, eikä niinkään oman osaamisen, kyvykkyyden, lahjakkuuden tai ahkeruuden perusteella. Baumanin mukaan sosiaalisilla oloilla on yhä suurempi rooli lapsen tulevaisuuden määrittelijänä. Myös Suomessa voidaan nähdä merkkejä samankaltaisista ilmiöistä. Kyse ei ole ainoastaan oikeudenmukaisuudesta, vaan myös yhteiskunnallisesta tehokkuudesta. Yhteiskunnallisesti on tehokasta ottaa käyttöön mahdollisimman suuri osa ihmisten potentiaalista ja lahjakkuuksista.

Useat tutkimukset ovat lisäksi todenneet, että rikkaiden rikastuminen ei lisää talouskasvua. Päinvastoin, tulojen epätasa-arvolla ja hitaalla kasvulla on nähty olevan voimakas yhteys. Bauman tuo artikkelissaan esille, miksi tulonjaolla on yhteys talouskasvuun. Talouskasvu perustuu suuressa osassa kansantalouksia pitkälti kysyntään. Kysyntään vaikuttaa merkittävästi tulonjako, koska pienituloiset kuluttavat keskimääräisesti suuremman osan tuloistaan kuin suurituloiset. Voidaan siis olettaa, että rikkaiden rikastuminen ei lisää kysyntää yhtä voimakkaasti kuin köyhempien väestönosien tulojen kasvaminen. Näin varallisuuden kasautuminen rikkaille vaikuttaa negatiivisesti kysyntään ja sitä kautta talouskasvuun.

Hyödyttääkö rikkaiden rikastuminen kaikkia?

Artikkelinsa lopussa Bauman vastaa alussa esittämäänsä kysymykseen. Harvojen rikastuminen ei hyödytä meitä kaikkia. Tuloerojen kasvaminen ei ole hyväksi meille kaikille eikä yhteiskunnalle. Harjoitettu talouspolitiikka ei ole vähentänyt globaalia eriarvoisuutta, vaan pikemminkin lisännyt sitä. Eriarvoisuus on lisääntynyt niin maiden sisällä kuin myös rikkaimman ja köyhimmän maan välillä. Voimakkaat eriarvoisuudet ovat ongelmallisia muutenkin kuin taloudellisen suorituskyvyn näkökulmasta: tulojen epätasa-arvo johtaa mahdollisuuksien epätasa-arvoon ja muihin yhteiskuntaa rapauttaviin ongelmiin.

Globaalista tasa-arvosta puhuttaessa olisikin ensisijaisen tärkeää kiinnittää huomiota harjoitettuun talouspolitiikkaan, talouspolitiikan seurauksiin ja köyhyyden moninaisiin syihin sekä kasvavan eriarvoisuuden tuomiin laajoihin yhteiskunnallisiin seurauksiin. Viime vuosikymmenten kehitys myös osoittaa, että sekamarkkinataloudet voidaan järjestää lukuisin eri tavoin, ja näillä eri sekatalouksien variaatioilla on toisistaan poikkeavia vaikutuksia tulonjakoon ja yleisemmin hyvinvointiin.

Näiden erilaisten vaihtoehtojen lisäksi on tarkasteltava yksityiskohtaisesti ja kriittisesti markkinaratkaisujen keskeisiä ominaisuuksia ja merkittäviä ongelmia, jotta vakaviin ajankohtaisiin talousongelmiin voidaan etsiä toimivia ratkaisuja. Esimerkiksi viime vuosikymmenten kokemukset omalta osaltaan vahvistavat teoreettista tietämystä siitä, että sääntelemättömät työ- ja luottomarkkinat johtavat kasvaviin tulo- ja varallisuuseroihin. Vaikka kansalaisjärjestö Oxfamin esittämä väite absoluuttisen köyhyyden torjumisesta olisikin yksinkertaistettu ja naiivi, ongelmien ratkaisemiseksi olisi yhteiskunnallisessa keskustelussa hedelmällisempää keskittyä raportin viitoittamaan suuntaan, eli harjoitetun talouspolitiikan syihin ja laajemmin talouspolitiikan yhteiskunnallisiin seurauksiin.

Lue myös:

Talouselämä: Rikkain prosentti omistaa 40 prosenttia maailman varallisuudesta
YK: Tuloerojen tasaaminen edesauttaa taloudellista kasvua
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia