6/14/2012

Jani Kaaro: Kannustin kaverille kanssa

Jani Kaaro:
Lajimme mielenlaatu on kehittynyt metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, jotka ovat tasa-arvoisia, ja joissa tärkein operatiivinen periaate on "kaverille kanssa". Aivokuvaukset ovat osoittaneet, ettei mielenlaatumme ole noista päivistä mihinkään muuttunut. Kun olemme epäitsekkäitä, annamme pois tai teemme pyyteettömiä palveluksia, mielihyväkeskuksemme tulkitsee sen yhtä palkitsevana kuin suklaan syömisen.

Harvard Business Schoolin tutkijat tarkastelivat hiljattain, voisiko tämän epäitsekkyyden ulottaa kannustinjärjestelmiin. He valitsivat joukon työntekijöitä parista firmasta ja antoivat heille muutaman kympin. Ihmiset jaettiin ryhmiin siten, että yhdellä osastolla ihmiset saivat ostaa rahalla jotakin itselleen, mutta toisella osastolla ihmisten piti käyttää raha tavalla tai toisella työkavereidensa hyväksi.

Kun ihmiset törsäsivät rahat itseensä, mikään ei työpaikan ilmapiirissä muuttunut. Sen sijaan ryhmässä, jossa rahat käytettiin työkaverin hyväksi, kaikki oli toisin. Työilmapiiri parani ropisten, ja ihmiset kertoivat olevansa huomattavasti kiinnostuneempia sen työtoverin elämästä, jolle he olivat palveluksen tehneet, ja halukkaita auttamaan häntä jatkossakin.
Kaaro kirjoittaa myös toisesta tutkimuksesta, jossa tutkittiin rahallisen palkitsemisen vaikutuksia. Psykologi Dan Ariely suoritti Intiassa tutkimuksia, joissa testattiin aineellisten kannustimien vaikutuksia luovaan työhön. Palkkioiden suuruus vaihteli ryhmittäin, yhdet saivat päivän palkkaa vastaavan summan, toiset kahden kuukauden palkkaa vastaavan summan ja kolmansien palkkio vastasi puolen vuoden palkkaa. Palkkion suuruus ennusti ihmisten suoriutumista, mutta päinvastoin kuin voisi kuvitella. Mitä suurempi kannustin, sitä huonommin ihmiset suoriutuivat tehtävistään.

Kaaron mukaan tämä johtuu sisäisen motivaation korvautumisesta ulkoisella. Aiemmin jo palkitseva ja itsessään motivoiva työ kannustaa ihmisiä tekemään sen hyvin, mutta tulospalkkoiden tullessa mukaan kuvioihin kääntyy ihmisten huomio niihin. Kun ihmiset tavoittelevat työstä saatavia aineellisia palkkioita, erittäin voimakkaasti kannustavat sisäiset motivaatiotekijät lakkaavat vaikuttamasta, ja yleinen motivaatiotaso sekä tehtävästä suoriutumisen taso laskee.

Lue myös:

Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Talouselämä: Loppukäyttäjien palaute voi tehostaa työntekoa enemmän kuin omat päälliköt


Helsingin Sanomat 09.06.2012
Kannustin kaverille kanssa


Ollapa sellainen kiho kuin Mika Vehviläinen. Saisi bonuksen siitä, että suostuu ottamaan työn vastaan. Saisi bonuksen siitä, että suostuu jäämään työpaikkaansa. Ja odotettavissa lie reilu bonus siitäkin, kun jättää työpaikkansa.

Mitä luulette, jos Sanoma Oy kohtelisi minua samalla tavalla, tulisikohan parempia kolumneja? Vai muuttuisiko mikään?

Muutama vuosi sitten psykologi Dan Ariely pystytti paljon kertovan psykologisen kokeen Intian Maduraihin. Tutkimuksessa oli mukana vajaat sata tavallista intialaista, ja heitä pyydettiin tekemään erinäisiä luovuutta vaativia tehtäviä: heittämään palloa maaliin, ratkomaan anagrammeja ja muistelemaan numerosarjoja takaperoisesti.

Ariely halusi tutkimuksellaan päästä perille siitä, miten kannustimet todella vaikuttavat työsuoritukseen. Siksi ensimmäiselle ryhmälle luvattiin tietyn tason läpäisemisestä neljä rupiaa, mikä vastasi päivän palkkaa; toiselle 40 rupiaa, mikä vastasi kahden kuukauden palkkaa; ja kolmannelle ryhmälle 400 rupiaa, mikä olisi vastannut vajaan puolen vuoden palkkaa.

Arielyllä oli hyvä syy viedä tutkimus Intiaan. Tämä tutkimus on nimittäin toistettu lukemattomia kertoja erilaisine muunnelmineen länsimaissa, mutta pikkusummilla. Intiassa vapaaehtoisille saatettiin luvata niin korkeita summia, että niillä olisi ollut todellista vaikutusta ihmisten elämään.

Intiassa saadut tulokset olivat kuitenkin täsmälleen samat kuin mitä on nähty aina ennenkin. Palkkion suuruus kyllä ennustaa ihmisten suoritusta, mutta toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan: Mitä suurempi kannustin, sitä huonommin ihmiset pärjäsivät tehtävissään.

Tätä tulosta voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni paras tapa on ajatella eroa sisäisen ja ulkoisen motivaation välillä.

Jos ihmiset tekevät jotakin työtä sisäisestä motivaatiosta – siten, että työ itsessään tuottaa tyydytystä – yksi hyvä tapa tuhota tuo motivaatio on kannustaa ihmisiä vielä parempiin suorituksiin tarjoamalla erilaisia porkkanoita. Kannustinjärjestelmät nimittäin tuovat sisäisen motivaation rinnalle ulkoisen motivaattorin, ja usein käy niin, että jälkimmäinen syö ensimmäisen pois. Kun sisäinen motivaatio korvautuu ulkoisella motivaatiolla, työ ei enää tunnu siltä miltä se tuntui ennen, ja silmissä siintävät vain siitä saatavat palkinnot.

Motivaation suhde kannustimiin on siis tietyssä mielessä samanlainen kuin onnellisuuden suhde rahaan tai terveyden suhde C-vitamiiniin. Kun rahaa tai C-vitamiinia on tarpeeksi, kummankaan lisäys ei tuo enemmän onnea tai terveyttä, mutta niistä voi olla haittaa. Bonukset eivät lisää motivaatiota ja paranna työn laatua, vaan ohjaavat ajatukset työstä pois. Siksi yritysten pitäisi miettiä todella tarkasti sitä, onko niiden jakamiselle todellisia perusteita.

Pahus soikoon, taisin juuri mitätöidä perustelut omilta mahdollisilta bonuksiltani. Nämä kolumnit nimittäin syntyvät enemmän sisäisestä kuin ulkoisesta motivaatiosta. Kolumneihin laitettu aika ja vaiva eivät ole missään suhteessa niistä saatavaan pieneen palkkioon. Jos haluaisin maksimoida tuloni, lopettaisin heti, ja kirjoittaisin kolumnien sijaan jotakin rahakkaampaa. Silti on tyydyttävää kerätä pienet ajatuksenpoikaset, havainnot ja tutkimustulokset yhteen, ja katsoa millaiseen pakettiin ne saa käärittyä.

En kuitenkaan halua olla bonuskysymyksessä mikään pahanilmanlintu. Mitä jos katsoisimme kerrankin peiliin ja kysyisimme, millainen laji me pohjimmiltaan olemme.

Lajimme mielenlaatu on kehittynyt metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, jotka ovat tasa-arvoisia, ja joissa tärkein operatiivinen periaate on "kaverille kanssa".

Aivokuvaukset ovat osoittaneet, ettei mielenlaatumme ole noista päivistä mihinkään muuttunut. Kun olemme epäitsekkäitä, annamme pois tai teemme pyyteettömiä palveluksia, mielihyväkeskuksemme tulkitsee sen yhtä palkitsevana kuin suklaan syömisen.

Harvard Business Schoolin tutkijat tarkastelivat hiljattain, voisiko tämän epäitsekkyyden ulottaa kannustinjärjestelmiin. He valitsivat joukon työntekijöitä parista firmasta ja antoivat heille muutaman kympin. Ihmiset jaettiin ryhmiin siten, että yhdellä osastolla ihmiset saivat ostaa rahalla jotakin itselleen, mutta toisella osastolla ihmisten piti käyttää raha tavalla tai toisella työkavereidensa hyväksi.

Tulokset kertovat mielestäni paljon siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Kun ihmiset törsäsivät rahat itseensä, mikään ei työpaikan ilmapiirissä muuttunut. Sen sijaan ryhmässä, jossa rahat käytettiin työkaverin hyväksi, kaikki oli toisin. Työilmapiiri parani ropisten, ja ihmiset kertoivat olevansa huomattavasti kiinnostuneempia sen työtoverin elämästä, jolle he olivat palveluksen tehneet, ja halukkaita auttamaan häntä jatkossakin.