1/05/2011

Marjut Lindberg: Tuloerot rakentavat luokkayhteiskuntaa

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindbergin kolumni puolustaa tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista. Lindberg avaa tilanteen haitallisia seurauksia esimerkiksi (laajasti arvokkaana nähdyn) mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta:
Tuloerojen kasvu ei tarkoita vain sitä, että rikkaimpien ihmisryhmien tulot kasvavat entisestään ja köyhimpien tulot pysyvät ennallaan tai niiden ostovoima pienenee.

Tuloerojen kasvu rakentaa yhteiskuntaan kerroksia, joissa kaikenlaisten mahdollisuuksien erot kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei eri ryhmillä ole yhtenäistä kulttuuria, kieltä eikä taitoja työskennellä yhdessä. Silloin on mahdotonta kuvitella, että kansan kaikki kerrokset löytäisivät yhteiset tavoitteet, puhumattakaan yhteisistä menetelmistä, joilla koko kansan hyvinvointia yritettäisiin kohentaa.
Vaikka jättääkin tämän kehityksen syyt tai vaalikautta kestävämmät - sekä osallistavammat - ratkaisumahdollisuudet juurikin pois tarkastelustaan, on Lindbergin kolumni selkeä ja arvokas koonti eriarvoistumisen tilanteesta Suomessa.


HS 5.1.2011
Marjut Lindberg: Tuloerot rakentavat luokkayhteiskuntaa

Suomalainen sosiaalipoliittinen omatunto herää perin hitaasti. Tuloerot ovat Suomessa kasvaneet jo viimeiset viisitoista vuotta, mutta vasta nyt asia on alettu mainita juhlapuheissa. Konkreettisiin tekoihin ilmiön pysäyttämiseksi tai edes hillitsemiseksi ei vielä ole ryhdytty eikä edes suunniteltu ryhdyttävän.

Viimeisiä kuukausiaan istuvan hallituksen ohjelmaan on kirjoitettu lupaus, ettei ketään jätetä yksin. Pienimpien eläkkeiden korottamista lukuun ottamatta se jää korulauseeksi. Köyhyysrajan alapuolelle jääneiden lapsiperheiden määrä on tämän hallituskauden aikana kasvanut, samoin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä.

Kaikkein vaikeimpaan asemaan joutuneiden ihmisten turvaksi säädetyn toimeentulotuen tasoa ei ole korotettu. Koulutukseen tai työhön osallistumattomilta nuorilta tukea on päinvastoin leikattu.

Kiusallista tahraa yritetään pestä käsistä sälyttämällä kuntien jo valmiiksi ylityöllistetylle sosiaaliväelle velvollisuus taluttaa kouluista pudonneet ja monista ongelmista kärsivät nuoret takaisin keskivertonuorelle mitoitettuun opinto- ja työputkeen.

Viime vuoden lopussa julkistettiin verotyöryhmän raportti, joka ei näytä kaventavan tuloeroja – pikemminkin päinvastoin. Työryhmä pienentäisi palkkaveroa mutta kiristäisi arvonlisäveroa, kiinteistöveroa ja valmisteveroja. Kun vain ansiotuloverotus kevenisi, eläkkeiden ja sosiaalitukien varassa elävät jäisivät jälkeen ja tuloerot kasvaisivat.

Koska köyhimpien ihmisten on pakko käyttää rahoistaan suhteellisesti suurempi osa välttämättömyystarvikkeisiin, kuten ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin, työryhmän esityksen sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus korostuu entisestään.

Tuloerojen kasvun ikävät seuraukset köyhimmissä väestöryhmissä eivät näytä häiritsevän sitä väestönosaa, joka istuu työryhmissä luomassa kansantalouden suuntaviivoja. Vielä muutama vuosi sitten Suomessa oltiin avoimesti sitä mieltä, että tuloerot saavatkin kasvaa, kunhan köyhimpien käytettävissä olevat varat eivät sentään vähene.

Tuloerojen kasvu ei tarkoita vain sitä, että rikkaimpien ihmisryhmien tulot kasvavat entisestään ja köyhimpien tulot pysyvät ennallaan tai niiden ostovoima pienenee.

Tuloerojen kasvu rakentaa yhteiskuntaan kerroksia, joissa kaikenlaisten mahdollisuuksien erot kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei eri ryhmillä ole yhtenäistä kulttuuria, kieltä eikä taitoja työskennellä yhdessä. Silloin on mahdotonta kuvitella, että kansan kaikki kerrokset löytäisivät yhteiset tavoitteet, puhumattakaan yhteisistä menetelmistä, joilla koko kansan hyvinvointia yritettäisiin kohentaa.

Joulun alla ilmestyneessä Talous & Yhteiskunta -lehdessä kolme asiantuntijaa arvioi, miten voitaisiin parhaiten edistää työllisyyttä. Työllisyyttä kasvattamalla tuloeroja olisi mahdollista kaventaa tehokkaammin kuin käyttämällä vastaava raha tulonsiirtoihin.

Asiantuntijat vetoavat monien tunnettujen tutkijoiden, muiden muassa modernin kapitalismin kriitikon Hyman P. Minskyn, ajatuksiin. Hänen mukaansa politiikan päätavoitteeksi tulisi kasvuhakuisuuden sijasta ottaa työllisyys, sillä hyvä työllisyys johtaa vääjäämättä myös talouskasvuun.

Työllisyysaste voidaan pitää hyvänä julkisilla ohjelmilla, sillä vain julkisella sektorilla on kyky ylläpitää tarjontaan mukautuvaa työn kysyntää.

Työelämän muuttuminen koulutusta, nopeutta ja tehokkuutta korostavaksi on pudottanut joukon aiemmin töitä tehneitä ihmisiä työelämän ulkopuolelle. Kun kunnat samaan aikaan kilpailuttavat ja ulkoistavat toimintojaan yhä enemmän, niiden mahdollisuus työllistää omia asukkaitaan heikkenee.

Mitä vähemmän julkinen sektori työllistää niitä ihmisiä, jotka eivät kilpailutalouden töihin kelpaa, sitä suurempiin tulonsiirtoihin pitää varautua.

Tulonsiirtojen ongelmana ovat kannustinloukut, jotka joskus suorastaan ohjaavat ihmisiä pysymään työelämän ulkopuolella siksi, ettei työstä jää käteen mitään lisätuloa tai tulot jopa pienenevät.

Kun puhutaan tuloerojen kasvattamisen seurauksista, puhutaan niistä ihmisistä, jotka tehokkuuteen, tuottavuuteen ja kilpailuun vedoten on syrjäytetty siitä maailmasta, jossa päätökset heidän kohtalostaan tehdään.

Presidentti Tarja Halonen varoitti uudenvuoden puheessaan arvojen kovenemisesta ja kaiken mittaamisesta rahalla. Hän muistutti, että jokaisella on myös ihmisarvonsa.

Viimeiset 15 vuotta rahan arvo on korostunut myös hyvinvointipalveluiden järjestämisessä. Päiväkotien käyttöasteen pitää lähennellä sataa, vanhusten hoito tulee sitä edullisemmaksi, mitä vähemmän hoitajia on vuorossa, ja opetuskin halpenee, jos luokkiin ahdetaan yli 30 lasta.

Kun hyvinvointierot ovat räjähtäneet silmille ja niiden tiedetään kaiken aikaa kasvavan, korrektiin käytökseen on alkanut kuulua, että ne mainitaan juhlapuheissa. Puhuja, joka mainitsee tulo- ja hyvinvointierojen kasvun ainakin kaksi kertaa yhden juhlapuheen aikana, katsoo tehneensä asian eteen jo sen, mitä kykenee.

On eri asia ryhtyä kaventamaan tulo- ja hyvinvointieroja kuin puhua niistä. Erojen kaventaminen vaatisi, että niiden syyt tunnustettaisiin ja tutustuttaisiin siihen maailmaan, joka sijoittuu tuloeroyhteiskunnan alapäähän. Siellä valinnan mahdollisuudet ovat pienet eikä arvostusta tunneta.

Kiihtyvän eriarvoistumisen soisi nousevan kevään vaaliteemaksi. Puolueiden pitäisi esittää selvästi, hyväksyvätkö ne erojen kasvattamisen vai eivät. Jos eroja halutaan kaventaa, pitää tuoda selvästi esille keinot, joilla tavoitteeseen päästään. Pelkkä maininta juhlapuheessa ei enää riitä.