11/22/2010

HS: Valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta

Tutkijat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas taustoittavat Helsingin Sanomien Vieraskynässä Kreikan ja Irlannin velkakriisejä.
Euroopan unionissa valtioiden suora keskuspankkirahoitus on kiellettyä ja keskuspankkirahan välitys on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Valtion velkakirjojen hinnan alistaminen laajamittaiselle keinottelulle on kasvattanut rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden.

Viimeistään Kreikan velkakriisi toi näkyviin järjestelmän ongelmat. Jos julkisia menoja olisi eurojärjestelmässä rahoitettu suoraan keskuspankkirahalla, koko velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään.


HS 20.11.2010
Valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta

Menojen leikkausten ja veronkorotusten taustalla on syvään juurtuneita harhakäsityksiä julkisen kulutuksen mekanismeista.

Suomessa käytyä poliittista keskustelua on viime vuosina hallinnut julkisen talouden rahoitus. On väitetty, että muun muassa ikääntyminen ja finanssikriisi ovat aiheuttaneet valtiontalouteen rahoitusvajeen, joka voidaan paikata vain ylijäämäisillä budjeteilla. Laajoja veronalennuksia ja julkisten menojen lisäämistä pidetään nykytilanteessa vastuuttomina.

Tilanne on tuttu myös muualta maailmasta. Esimerkiksi Britannian hallitus ilmoitti lokakuussa yli 80 miljardin punnan arvoisista menojen leikkauksista ja noin 30 miljardin punnan veronkorotuksista, joilla julkisen talouden vaje on tarkoitus kuroa umpeen. Samanlaista hevoskuuria on vaadittu muun muassa Yhdysvaltoihin ja Japaniin.

Monet pitävät tällaisia ratkaisuja välttämättöminä, vaikka useimmiten on tiedossa niiden sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten tuhoisuus.

Vaatimukset menojen leikkauksista ja veronkorotuksista eivät perustune haluun kurittaa yhteiskunnan huono-osaisia tai tuhota järkevän liiketoiminnan mahdollisuuksia. Taustalla on pikemminkin syvään juurtuneita harhakäsityksiä julkisen kulutuksen mekanismeista.

Perinteisen talousteorian mukaan julkinen kulutus voidaan rahoittaa verotuloilla, valtion velkakirjojen myynnistä saatavilla tuloilla tai joissakin tilanteissa rahan painamisella. Näistä vaihtoehdoista rahan painamista pidetään yleensä talouden vakauden kannalta haitallisimpana, eikä sitä suosita normaalioloissa.

Koska liiallisen julkisen velkaantumisen uskotaan nostavan valtion lainoista perittävien korkojen tasoa, sitäkin on vältettävä. Talouspoliittinen keskustelu pyörii siksi veronkorotusten ja menojen leikkausten ympärillä.

Nykyisen rahatalouden toimintamekanismien tarkastelu kuitenkin osoittaa, että julkista kulutusta ei lopulta rahoiteta verotuloilla eikä velalla vaan rahan painamisella.

Keskuspankin tärkein tehtävä on turvata maksuliikenteen ja rahoitusjärjestelmän häiriötön toiminta. Vähentääkseen pankkien välistä epäluottamusta keskuspankki laskee liikkeelle niin sanottua keskuspankkirahaa, jolla kaikki liikepankkien väliset maksut hoidetaan.

On kuitenkin huomattava, että myös valtion kulutus rahoitetaan keskuspankkirahalla. Valtio toki myy velkakirjoja ja kerää veroja, mutta vain hankkiakseen keskuspankkirahaa, jota liikepankkien on puolestaan ennen verojen maksua tai velkakirjojen ostamista hankittava keskuspankilta.

Valtion kulutusvarat luodaan siis aina keskuspankissa. Myydessään velkakirjoja tai kerätessään veroja valtiovarainministeriö ainoastaan perii takaisin toisen julkisen viraston eli keskuspankin luomaa rahaa.

Joissakin maissa valtiovarainministeriöllä on keskuspankissa luotollinen tili, jolloin valtio saa varansa suoraan keskuspankista. Euroopan unionissa tämä on kiellettyä, joten valtioiden pitää hankkia keskuspankkiraha liikepankeilta.

Esimerkiksi verotulojen maksu tavallisen työnantajan tililtä tarkoittaa sitä, että palkansaajalle maksettavasta bruttopalkasta vähennetään valtion perimä verosumma, jonka liikepankki siirtää valtion tilille. Valtio ei kuitenkaan hyväksy muulla kuin keskuspankkirahalla suoritettuja maksuja. Verotettu palkkatulo vaihdetaan näin ollen keskuspankissa keskuspankkirahaksi, mikä vähentää liikepankin keskuspankkirahavarantoja.

Verotuksella ei siis rahoiteta valtion kulutusta, vaan sen tehtävä liittyy lähinnä inflaation torjuntaan. Verotuksen avulla poistetaan liika keskuspankkiraha kansantalouden kierrosta, mikä pienentää ostovoimaa, vähentää kokonaiskysyntää ja hillitsee siten inflaatiota.

Täystyöllisyystilanteessa verotuksen kiristäminen on välttämätöntä. Julkisten menojen lisäämiselle ja verotuksen keventämiselle ei sitä ennen ole teknisiä esteitä. Keskuspankki voisi yksinkertaisesti luotottaa valtion tiliä riittävällä summalla keskuspankkirahaa.

Toimivan julkisen rahoituksen tiellä on kuitenkin useita poliittisia esteitä, kuten keskuspankkirahoituksesta jo 1940-luvulla kirjoittanut taloustieteilijä Abba Lerner havaitsi. Tärkein näistä on inflaation pelko. Se on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin taloudellisen tuotannon voimavarat ovat vajaakäytössä.

Euroopan unionissa valtioiden suora keskuspankkirahoitus on kiellettyä ja keskuspankkirahan välitys on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Valtion velkakirjojen hinnan alistaminen laajamittaiselle keinottelulle on kasvattanut rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden.

Viimeistään Kreikan velkakriisi toi näkyviin järjestelmän ongelmat. Jos julkisia menoja olisi eurojärjestelmässä rahoitettu suoraan keskuspankkirahalla, koko velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään.

Velkakriisin hoidossa on joka tapauksessa jouduttu turvautumaan keskuspankkirahoitukseen, mikä todistaa, että keskuspankkirahalla on nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä tärkeä rooli. Järjestelmän tarkastelu osoittaa, että ilman poliittisesti päätettyjä keskuspankkirahoituksen rajoituksia minkäänlaista valtion rahoitusvajetta ei olisi olemassa.